12.9
Kesäloman raisut riemut: Tämä elokuvan "Tiny Toon Adventures: How I Spent My Vacation" suomenkielinen nimi kyllä kuvaa tätä animaatioelokuvaa erittäin hyvin. Todella raisua huumoria, jolta kukaan ei ole säästynyt: ET, Superman, Slasher-elokuvat, Teksasin moottorisahamurhat, Perjantai 13 päivä... näin muutamia mainitakseni. Tässä vuonna 1992 seitsemän ohjaajan ( Rich Arons, Ken Boyer, Kent Butterworth, Barry Caldwell, Alfred Gimeno, Art Leonardi ja Byron Vaughns) ohjaamassa elokuvassa seikkailevat Warner Bros.-animaatioiden sankareiden jälkikasvut. Elokuva on osa vuosina 1990-1992 tehtyä "Tiny Toons Adventures"-televisiosarjaa. Kuten aiemmin totesin elokuvan huumori on todella alapää, väkivalta ja muutakin ei-niin-perheen-pienemmille, koska tässä on sarjamurhaajia, itsemurhaviittauksia ja muuta mukavaa. Tarina on lennokas ja sen kirjoitti nelikko Paul Dini, Nicholas Hollander, Tom Ruegger ja Sherri Stoner eikä yhtään pöllömmin. Elokuvan musiikkipuolikin on todella laadukasta ja silläkin osastolla oli paljon tekijöitä: Steven Bramson, Bruce Broughton, Don Davis, Albert Lloyd Olson, Richard Stone, Stephen James Taylor ja Mark Watters. Äänirooleissa oli paljon populaa jotka tekivät erittäin onnistuneita äänirooleja. Päärooleissa ovat mm. Charles Adler, Tress MacNeille, Joe Alaskey ja Candi Milo. Hauska ja raisu animaatioseikkailu.
13.9
Keisarin pikku lemmikki: Vuosi 1955 oli nuorella 17-vuotiaalle Romy Schiderille suurta aikaa. Tänä vuonna sai alkunsa kuuluisa "Sissi"-trilogia, mutta sitä ennen hän teki yhdessä ohjaaja Ernst Marischkan kanssa tämän romanttisen musikaalikomedian. Elokuva perustuu Marichkan ja Gustav Holmin kirjoittamaan kirjaan "Frühjahrsparade". Elokuva meni kuitenkin juonnelisesti kaukaa yli hilseen koska katsomani versio ei sisältänyt minkään valtakunnan tekstitystä, mutta kyllä se ainakin viihdytti pikkasen. Robert Stolzin säveltämä soundtrack on ainakin todella kaunista kuultavaa. Elokuva on tyyliltään samanlainen kun "Sissitkin", mutta on huumoripitoisempi. Elokuvan pääroolissa nähdään äiti ja tytär Schnider, Romy ja Madga. Muissa rooleissa ovat mm. Gretl Schörg, Susi Nicoletti, Adrienne Gessner, Hans Moser, Paul Hörbiger ja Siegfried Breuer Jr. Romyn ja Madgan välinen henkilökemia on aivan maailman kärkipäätä ja he suorastaan nauttivat esiintymisestä yhdestä. Ei yllä "Sissien" tasolle, mutta on ihana Itävaltalainen komedia.
Zombie Flesh-Eaters: Vuonna 1978 amerikkalainen George A. Romero ohjasi klassisen zombikauhuleffan "Dawn of the Dead", joka julkaistiin italiassa nimellä "Zombi". Vuonna 1979 ohjasi sitten tunnettu italovisionääri Lucio Fulci sille epävirallisen jatko-osan "Zombi 2" aka "Zombie Flesh-Eaters". Tosiaankin tästä elokuvasta lähti Fulcin kauhuputki liikkeelle ja sen hän tekee tyylillä. Elokuvan käsikirjoitti kaksikko Elisa Briganti ja Dardano Sacchetti. Elokuvassa nuori nainen huomaa että hänen isänsä vene ajelehtii New Yorkiin ilman omistajaa ja lähtee uteliaan lehtimiehen kanssa tutkimaan kaukaiselle saarelle mikä on vikana. Zombeja tulee ja Zombeja menee ja veri virtaa oikein kunnolla. Elokuvan soundtrackistä huolehti nelikko Giorgio Cascio, Fabio Frizzi, Adriano Giordanella ja Maurizio Guarini saaden aikaan oikein tunnelmallista musaa. Elokuvan tehosteet ovat oikein viimeisen päälle loisteliaat ja niistä huolehti Giannetto De Rossi . Päärooleissa nähdään Mia Farrow´n sievä mutta näyttelijätaidoton pikkusisko Tisa Farrow ja Ian McCulloch. Myös Richard Johnson, Al Cliver, Auretta Gay, Stefania D'Amario ja Olga Karlatos tekevät upeaa roolia. Eipä pidä unohtaa Fulcin pientä esiintymistä. Elokuvan ikimuistoisimmat hetket ovat mm. Hai vs Zombi-tappelu ja Olga Karlatoksen silmän puhkaiseminen tikulla. Myös muutamia italologiikalla varustettuja älykääpiömäisyyksiä on mukana. Kannattaa katsoa, yksi Fulcin loistokkaimpia töitä.
14.9
Night of the Hunted: Jean Rollin tunnetaan kymmenistä alastomuudella ja seksillä kyllästetyistä kauhuleffoista, mutta oma suosikkini on rauhallinen "La Rose de fer", mutta kyllä tämä vuonna 1980 valmistunut rikosdraama "La nuit des traquées" pääsee listoilla aika korkealla. Elokuva on semmoinen taidonnäyte Rollinilta ettei tosikaan. Käsikirjoitus on todella omaperäisen nerokas ja sen mahtavuutta lisää Philippe Bréjeanin säveltämä aivan maaginen taustamusiikki. Elokuvan väkivalta on korutonta vaikka melkein mitään ei näytettäkään ja seksi on lähes tipotiessään, alastomuutta kyllä jälleen riittää vaikka muille jakaa. Elokuvan loppukohtuas hakee vertaansa elokuvahistoriassa ja siinä tulee elokuvan päätähden Brigitte Lahaie kameleonttimainen taito esille. Vain todella harva pystyy näyttelemään niin HardCore-pornoa kun tämmöistä oikeaa elokuvaakin. Muissa rooleissa ovat mm. Vincent Gardère, Dominique Journet, Bernard Papineau, Rachel Mhas, Alain Duclos ja Christiane Farina. Aivan uskomattoman upea draama, josta ei jännitystä puutu.
Samurai Princess: Kliseinen kostorarina, jossa on paljon sekalaisia elementtejä: Intialaista mytologiaa, veristä ja huonoilla tehosteilla sähellettyä tappelua, kauniita naisia, huonoa näyttelyä, hyvää huumoria, epäloogisia kohtauksia. Elokuvan ohjasi ja osin kirjoitti Kengo Kaji saaden aikaan oikein mielenkiintoisen splatter-toimintaelokuvan, joka kuitenkin jää monien muiden roiskuttelujen varjoon hieman halvan ulkoasun puolesta ja juonikin on kulutettu ainakin tsiljoona kertaa. Elokuvan musiikkiraita ei ole yhtä loistava kun esimerkiksi elokuvassa "Vampire Girl vs Frankenstein Girl", mutta kyllä Osamu Hata on saanut aikaan oikein upean soundtrackin. Pääroolissa nähdään pornon saralla enemmän mainetta niittänyt Aino Kishi joka tekee ihan kelpo roolin. Muissa rooleissa ovat mm. Takeshi Ayabe, Miki Hirase, Mitsuru Karahashi ja Asuka Kataoka. Keskinkertainen splatter joka jää lajitoveriensa varjoon kirkkaasti.
15.9
The Big Tits Dragon- Hot Spring Zombies vs Strippers 5: Mitäköhän tämmöisen nimihirviön, jonka alkuperäinen nimi on "Kyonyû doragon: Onsen zonbi vs sutorippâ 5" taakse oikein mahtuu. Sekopäistä japsisplattausta aivan tajuttoman karsean huonoilla efekteillä. Elokuvan ohjasi ja käsikirjoitti seksikomedioiden parissa työskennellyt Takao Nakano Rei Mikamoton mangan pohjalta. Elokuva on kuin japanilaisten oma "Zombi Strippers", jossa on Tarantinomaisia ja Rodriguezmaisia lainailuja. Elokuvan alkutekstikohtuas toi epäillyttävästi juuri Rodriguezin "Planet Terrorin". Musiikkikin oli aivan tajuttoman korkeatasoista. Musiikki oli perinteistä elokuvamusiikkia sekä vanhaa 60-luvun enka-musiikkia (japanilaista iskelmää). Elokuvan tehostepuoli oli aika onnettoman huonoa ja siitä sai monet naurut. Näyttelijät taas eivät todellakaan osaa näytellä tässä elokuvassa. Rooleissa olivat mm. Io Aikawa, Saori Andô, Sola Aoi ja Kaworu Asakusa. Muijat ovat kyllä nättejä, mutta oscaria he eivät tästä tule saamaan. Sivuosissa vilahtavat kaksi hyvää japsinäyttelijää: Ini Kusano ja Mame Yamada jotka tekevät tässäkin ne muutamat minuutit mitä esiintyvät aivan ensiluokkaista työtä. Kyllä tämän kerran tai kaksi katsoaa, mutta kolmas kerta voi olla jo aika puuduttavaa.
Graveyard Disturbance: Haukotus, että olipa tylsä elokuva tämä "Brivido giallo"-tv elokuvien sarjaan kuuluva kauhuleffa. Tosiassa tämä ei pelottanut eikä paljoa muutakaan. Ohjaajana Lamberto Bava on ihan hyvä, mutta tässä hän iskee kirveensä kiveen. Bavana ja Dardano Sacchetin käsikirjoitus on todella uuvuttavan tylsä eikä tarjoa mitään ihmeellistä muuta kun katakombissa haahuilua. Elokuvan tehosteet ovat kuitenkin erittäin nättiä, mutta gorea elokuvassa ei ole. Musiikki taas on elokuvan parasta osa-aluetta, vaikkei se olekkaan mitää maailmaa syleilevää. Brittiläinen Simon Boswell tekee ihan kelpo musaraidan, mutta kyllä hän parempaankin pystyisi. Elokuvan pääosaviisikko on aivan onnetonta: Gregory Lech Thaddeus, Lea Martino, Mattein "Zombi 3:ssa" häikäissyt Beatrice Ring, Gianmarco Tognazzi ja Bavan "Demonsissa" näytellyt Karl Zinny. Kyllä he jotenkin roolinsa tekevät, mutta ovat kaukana siitä mihin parhaimmillaan pystyvät. Myös Lino Salemme, Gianpaolo Saccarola, apulaisohjaaja Fabrizio Bava ja Mirella Pedetti tekevät pikku roolit elokuvassa. Todellakin Bavan uran surkein elokuva, joka on todella puuduttavan tylsä sontaläjä.
16.9
Macabre: Nekrofilia on arka aihe vielä nykyäänkin. Viime vuonna katselin kaksi Jörn Buttegereitin "Nekromatikia" ja tänä vuonna Joe D´Amaton "Buio Omegan", joista kaikki kolme ovat hyviä elokuvia aiheesta, mutta tämä vuonna 1980 valmistunut Lamberto Bavan esikoiselokuva korjaa potin aivan uskomattomalla tavalla. Vuonna 1980 oli toki Bava jo kaksi elokuvaa ohjannut: Vuonna 1974 joitakin kohtauksi isänsä "Cani Arrabbianiin" sekä televisioelokuva "La Venere d'Illen", yhdessä isänsä kanssa niin ikään. Tätä elokuvaa voisi pitää Lamberton uran parhaimpana teoksena. Lähemmäksi pääsevät vain "Demons" ja "La casa con la scala nel buio". Tässä elokuvaa on sitä sairasta tunnelmaa yllin kyllin. Lamberto näyttää asioita näyttämättä niitä mikä lisää makaaberin tunnelman syntymistä. Elokuva kertoo naisesta joka menettää miehensä autokolarissa ja jää synkkiin ajatuksiin ilman pakotietä niistä. Elokuvan käsikirjoitustiimi on todella asiansaosaavaa: ohjaaja Lamberto Bava, veljekset Antonio ja Pupi Avati (joista Pupi on tunnetumpi niin käsikirjoittajan kun ohjaajanakin. Filmografiassa mm. "La casa dalle finestre che ridono" ja "Salò o le 120 giornate di Sodoma") ja Roberto Gandus. Musiikkipuoli on kunnossa ja sen tekee niin mahtavasti kun vain voi tehdä Ubaldo Continiello. Musiikki on niin loistavaa että sitä on ilo kuunnella. Tehosteita ei ole paljoa, mutta ne mitä on toteutettu todella mallikkaasti. Päärooleissa oleva kolmikko tekevät yhden italohistorian parhaat roolisuoritukset: Bernice Stegers sekopäisenä naisena, Veronica Zinny tämän nuorena tyttärenä ja Stanko Molnar sokeana Robertina. Muissa rooleissa olevat eivät samanlaisiin svääreihin. Sivurooleissa nähdään Roberto Posse, Ferdinando Orlandi, Fernando Pannullo ja Elisa Kadigia Bove. Upea, mahtava ja sydämmen pysäyttävä kauhudraama. Miksi jenkit eivät pysty tämmöiseen?
Valkoinen tappaja: Tämä Enzo G. Castellarin ohjaama kauhuseikkailu luketuu "Tappajahain" vanavenessä tehtyihin ripp-offeihin. Tosin sanoen tämän elokuvan käsikirjoituksen väkersivät alunperin Peter Benchley, Carl Gottlieb ja Howard Sackler, johon sitten nelikko Ramón Bravo, Vincenzo Mannino, Marc Princi ja Ugo Tucci heittivät sekaan italialaisuutta ja muutivat hitusen tapahtumien kulku. Tämä on enmmän kun suora kopio, tämä on lähes sama elokuva eri näyttelijöillä. Elokuvan upeat haiefektit ovat tehneet Antonio Corridor. Paikoin tehosteet tosin näyttävät hitusen tönköiltä, mutta annetaanko anteeksi kun valmistusvuosi on 1981. Verta ja suolia tässä rainassa ei paljoa näy, mutta kyllä tästä saa paikoin kylmiä väreitä, kiitos Guido- ja Maurizio De Angelisin soundtrackin. Päärooleissa oli monia itselleni outoja näyttelijöitä. Miespäärooleissa nähdään James Franciscus, Vic Morrow, Joshua Sinclair ja Giancarlo Prete. Naisroolit tekevät Micaela Pignatelli ja Stefania Girolami Goodwin. Melko amerikkalaispainotteisen näyttelijäjoukkion keskellä ovat vielä nimet Massimo Vanni ja Ennio Girolami jotka kannattaa huomioda. Vaikka elokuva onkin katsottava niin paras italoräpellys se ei ole.
17.9
Jännitystä ennen joulua: Looney Tunes-televisiotuotantoa vuodelta 1979. Tämä kyseinen lyhytelokuvakokoelma ei ole tasoltaan kummoinen vaikka sisältääkin muutamia hyviä tarinoita kuten Charles Dickensin joulutarinaan perustuva tarina, jonka ainoa todellinen miinus on että se päättyy liian lyhyeen. Myös klassinen Tasmanian tuholainen-joulutarina on mukana elokuvassa ja Sylvesterin ja Tipin nahistelua kahden elokuvan edestä sekä vielä klisestä Speedy Gonzales vs Repe Sorsa-sekoilua. Huumori on hauskaa tässä kaksikon Friz Freleng ja Chuck Jones ohjaamassa elokuvassa. Käsikirjoituksen kirjoittivat Friz Freleng, Chuck Jones, John W. Dunn ja Tony Benedict. Musiikin sävelsi Doug Goodwin ja se on paikoin todella viihdyttävää. Animaatiotaso on sitä perustasoa, mutta suomidubbi on helvettiä omille korvilleni, niin huonoa se on paikoin. Ihan katsottava elokuva tämä kaikesta huolimatta on vaikkei vielä olekkaan joulu.
Attack Girls Swim Team vs the Unliving Dead: Japanilainen nimihirviövideolevityselokuva vuodelta 2007. Vaikka elokuvaa mainostetaan verisenä kauhu-toimintamättönä niin suurin osa elokuvasta on lähes pornotason pervoilua ja lesboilua ja muuta löpinää, jotka eivät kuitenkaan pilaa elokuvaa.Elokuva väkivalta on tylyä, mutta jää pikkasen keskinkertaisen toteutuksensa ja vähyytensä takia valovuosien päähän uudemmista sekoiluista. Elokuvan ohjasi mies nimeltä Kôji Kawano ja käsikirjoituksen kirjoitti Satoshi Ôwada. Elokuvan svengaavan soundtrackin sävelsi taasen Hideto Takematsu. Kuten sanoin, elokuvassa on paljon seksiä joten päärooleissa ovat kolme JAV (Japanese Adult Video) -staraa: Sasa Handa, Yuria Hidaka ja Ayumu Tokitô. Muissa rooleissa ovat mm. Mizuka Arai, Hiromitsu Kiba ja Hidetomo Nishida. Näyttelijät ovat tarpeeksi pöllöjä ja digivideotason toteutus on karmeaa. Japsisekoilu, jossa ei päätä eikä häntää.
Shyness Machine Girl: Spin-off jatko-osalyhytelokuva elokuvalle "The Machine girl". Elokuva on kuitenkin pistetty puhtaaksi läpäksi ilman mitään järkevää sanomaa, toisin kuten varsinainen elokuva. Elokuvan ohjasi ja kirjoitti kuitenkin Noboru Iguchi ja musiikin sävelsi Kou Nakagawa, samat herrat siis kun varsinaisessa elokuvassakin. Tehosteet eivät olleet kuitenkaan pääosassa vaan aivan tajuttoman pölhö alapäähuumori. Pääroolissa on edellisessä osassa sivuroolissa ollut söpöläinen, Noriko Kijima. Hän ei osaa näytellä tippaakaan mutta kyllä saa katsojan nauramaan. Muissa rooleissa ovat mm. Yûya Ishikawa, Demo Tanaka ja Kentaro Kishi. Myös monissa elokuvissa näytellyt Yukihide Benny ja alkuperäisen elokuvan päätäähdet Minase Yashiro ja Asami näyttäytyvät takaumassa. Hauska sekoilu joka ei voita alkuperäistä teosta millään tasolla.
18.9
RoboGeisha: Japanilaista sekoiluviihdettä vuodelta 2009. Toisin kun aiemmissa "splattereissa" tässä se on jätetty vähälle ja panostettu kaikkeen muuhun sekoiluun, mutta tehosteet ovat paljon huonommat kun aiemmissa sekoiluissa. Elokuvan ohjasi ja käsikirjoitti "The Machine Girlin" valmistanut Noboru Iguchi ja musiikin, joka tosin jää kaiken sekopäisen kuvamateriaalin varjoon, on säveltänyt Yasuhiko Fukuda. Robottigeishat on aiheena ihan kiva ja siitä on saatu paljon hulvatonta menoa. Kuten jo totesin, elokuvan CGI-tehosteet ovat karmeaa katseltavaa ja veri-iloittelu on vähällä mistä olen hieman pettynyt. Päärooleissa tosin on muutamia todella hyviä näyttelijöitä kuten Aya Kiguchi ja Hitomi Hasebe. Kumpikin tekevät ihan hyvät roolit. Sivurooleissa on kuitenkin muutama mielenkiinoinen nimi: efektimaakari-ohjaaja "japanin Tom Savini" Yoshihiro Nishimura, pornonäyttelijä Asami ja muutamissa muissakin veri-iloitteluissa näytellyt Yukihide Benny sekä Kentaro Kishi. Sekoilua japanilaiseen tapaan, joka mielenkiintoisesta ideataan huolimatta epäonnistuu kukistamaan muita splattereita ykköspallilta.
maanantai 12. syyskuuta 2011
maanantai 5. syyskuuta 2011
Viikko 36
5.9
Näin koulutat lohikäärmeesi: Mitä tulee kun yhdistää DreamWorks animaation, Lilon ja Stitchin, Godzillan, muinaiset viikingit ja kaiken muun mahdollisen. No tämä DreamWorks Animationion yksi parhaita animaatioelokuvia, tarina nuoresta viikinkipojasta joka tapaa satumaisen lohikäärmeen ja ystävystyy sen kanssa. Tarinan on simppeli ja se perustuu Cressida Cowellin kirjoittamaan romaaniin ja sen käsikirjoittivat William Davies, Dean DeBlois ja Chris Sanders ja ohjasivat Dean DeBlois ja Chris Sanders. Jälki on uskomattoman hyvää ja sitä kelpaa ihailla pitkään. Ainoa ero suurempaan osaan aiempaa animaatiotuotantoa on että tämän ikäraja on K-11, koska siinä on senverta hurjaa menoa välillä että pienempiä voi pelottaa ja tietysti yllättävän brutaali (lastenelokuvatasolla) loppuratkaisu. Jatko-osa kuitenkin pukkaa ulos vuonna 2014. Elokuvan musiikki oli norjalaistyylistä ja siitä vastasi John Powell. Suomidubbikin oli aivan käsitämättömän loistavaa. Päärooleissa olivat mm. Aksu Palmén, Iina Kuustonen, Jarmo Mäkinen, Hannu-Pekka Björkman, Oskari Tamminen, Henri Piispanen, Kristiina Wheeler ja Olavi Uusivirta. Hyvä elokuva, jossa ei tosin ole kauhesti ääneen naurettavaa huumoria vaikka hymy nouseekin huulille. Muuten aivan tajuttoman mahtava seikkailuanimaatio, muttei kuitenkaan perheen pienemille.
Kuningatar seikkailee: Mitä useimmille tulee ekana mieleen nimistä Ernst Marischka, Romy Schneider ja Magda Schneider? Sissi-trilogia 1955-1957. Harvalle varmaan tulee mieleen että jo vuonna 1954, 16-vuotias Romy Schnider näytteli tässä historiallisessa komediassa englannin nuorta kuningatarta Victoriaa (1819-1901). Elokuvilla tyylillisesti ei pahemmin ole eroja, varmaan suurimmat erot ovat että hahmoilla on eri nimet, tapahtumat tapahtumat englannissa ja huumoria on enemmän. Elokuvan ohjasi tuttuun tyyliin Ernst Marischka kirjoittaen myös elokuvan käsikirjoituksen joka pohjautuu Sil Varan kirjoittamaan samannimseen komediaan. Elokuva toimi samalla myös uusintaversiona vuonna 1936 valmistuneelle samannimiselle elokuvalle. Elokuvan soundtrack oli erittäin nättiä ja sen sävelsi Anton Profes. Myös elokuvan värit olivat todella kirkkaat ja toi palatsin loisteliasuuden hyvin esiin. Ainoan miinuksen voisi antaa sille että välillä ei tiennyt mitä tapahtuu kun saksankielentaito on pikkasen huono. Pääroolissa oli kaunis ja tyttömäistä viattomuutta huokuva Romy Schinder. Muissa rooleissa ovat mm. Adrian Hoven, Romyn äiti Madga, Karl Ludwig Diehl, Christl Mardayn, Paul Hörbiger ja Rudolf Vogel. Näyttelijät tekevät kelpo roolin tässä perheelle sopivassa prinsessasöpöilyssä, joka on suomessakin julkaistu. Kannattaa katsoa ja nauttia.
6.9
Men Behind the Sun: Yksi pahamaineisempia elokuvia koskaan on tämä T.F. Moun vuonna 1988 ohjaama sotadraama Harbinissa, Kiinassa sijainnesta osasto 731:stä. Elokuva joka on niin dokumentti kun sairas kuvaus ihmisten synkimmästä puolesta. Ohjaajana Mou ei säästä katsojaa helpolla vaan myllyttää kidutuksia ruutuun kautta elokuvan pituuden. Osansa saavat niin lapset, äidit, vauvat, miehet kun kissatkin. Elokuva kertoo seuraa tapahtumia leirin johtajan, kenraali Shiro Ishiin kautta sekä myös leirin kiinalaisten, uudelleenkoulutettavien lapsisotilaiden kautta myös. Efektit on tehty upeasti, niin irtoavat kädet, amputaatiot kun räjähtävät silmät ja aivot. Myös elokuvan kissa ja rotat saavat oikeasti kyytiä mikä antaa elokuvalle uuden sairaan piirteen. Myös mykän pojan leikkaus on aito. Eräs kiinalaisperhe antoi kuolleen poikansa elokuvatiimille leikattavaksi. Elokuvan soundtrack on helmi, jollaisia tulee harvemmin vastaan, se on suorastaan upeaa kuuneltavaa. Pääroolissa nähdään aivan tautisen hyvän roolin tekevä Gang Wang. Muissa rooleissa olivat mm. Hsu Gou, Zhaohua Mei ja Zhe Quan. En suosittele heikkohermoisille, mutta kannattaa katsoa jos historia kiinostaa.
Black Sun-The Nanking Massacre: Vuonna 1995 T.F.Mou jatkoi siitä mihin oli vuonna 1988 jäänyt eli kuvasi japanilaisten sotarikoksia Kiinassa. Nyt vuorossa on Nankingin verilöyly vuonna 1937. Elokuva ei säästele tälläkään kertaa katsojaa helpolla vaan esittelee raakuuksia oikein urakalla kuten sikiö äidin mahasta, vauva kiehuvaan kattilaan, raiskauksia, joukkoteloituksia ja muuta brutaalia. Lisäksi pikkutytön raiskauskin on elokuvaan saatu. Elokuva etenee realistisesti dokumentaarisesti kuvaten japanilaisia johtajia ja heidän päätöksiään. Elokuvan tehostepuoli on jälleen kunnossa ja musiikki on todella nättiä. Tämä on niin inhottava elokuva paikoin että joutuu kääntämään päänsä pois kuvaruudulta ja ajattelemaan että miksi ihminen on tuollainen peto toiselle ihmiselle. Elokuvassa seurataan myös kiinalaisten ja länsimaisten pelastajien vaiheita palavassa Nankingissa. Näyttelijät ovat länsimaiselle ihmiselle vento vieraita kuten Liang Zhang, Yung Pan, Shao-tien Hsiung, Wen-ting Chiang ja Wen-tu Pan. Länsimaisten näyttelijöiden osastoa edustavat mm. Vincent Benziger ja Jeremy W. Cleaver. Elokuva on kuitenkin kokonaan puhuttu kiinaksi mikä syö pikkasen realismia. Elokuvassa on myös autenttista videokuvaa ja valokuvia. Upea dokumentaarinen sotaelokuva joka saa ajattelaan sodan kauheuksia. Elokuvan loppukohtaus hakee vertaansa koko länsimaisessa elokuvahistoriassa. Aivan maaginen elokuva, joka jokaisen tulisi katsoa, pelkästään yleissivistyksen tähden. "Jouluyö, juhlayö"-laulu sopii upeasti päättämään tämän elokuvan.
7.8
Valiant: Katsoin taas tämän upean koko perheen animaation urhesta kirjekyyhky Valiantista, joka liittyy brittien joukkoihin toisessa maailmansodassa. Animaatio on nättiä ja tarina (George Webster, Jordan Katz ja George Melrod) oli rakennettu upeasti sekoittaen sotaleffoja, lasten elokuvia ja komedioita. Elokuvan on ohjannut Gary Chapman saaden kasaan elokuvan jonka jaksaa katsoa monta kertaa. Elokuvan soundtrack on upeasti sävelletty ja siitä vastasi George Fenton. Yksi nolo virhe siihen kyllä sattui kun radiosta soi Edith Piaffin klassinen "Non, je ne regrette rien", joka sävellettiin vasta parikymmentä vuotta sodan jälkeen. Nyt katsoin elokuvan alkuperäisellä enkkuraidalla, kun aiemmin olen katsonut suomidubatun. Englanniksi jotkut sanaleikit ovat hauskemmat ja englanninkielisessä on nimekkäämpi ääninäyttelijäporukka. Päärooleissa ovat mm. Ewan McGregor, Ricky Gervais, Tim Curry, Jim Broadbent, Hugh Laurie, John Cleese ja John Hurt. Yksi parhaita brittianimaatioita joita koskaan on tehty. Kannattaa katsoa ja nauttia.
8.9
Zombi 3: Tämä elokuva on aikamoinen sillisalaatti. Ohjaajaikoni Lucio Fulci ohjasi pienen osan ennen ajautumistaan ulos projektista ja loput ohjasi toisensa hyvin tunteva parivaljakko ja italoroskan ekspertit: Claudio Fragasso ja Bruno Mattei. Elokuva hyppi sekalaisesti loistavasta kauhusta tusina toimintaroskaan, jossa ADHD-zombit hyppivät katoilta ja puista hyvisten kimppuun. Elokuvan käsikirjoituksen kirjoitti pari Rossella Drudi ja Claudio Fragasso ja se näkyy ruudulla aivan tökerönä kauhuna, josta ei ota selvää vanha Erkkikään. Elokuva on tasollisesti lähempänä Mattein Uberkornia "Virus"-elokuvaa. Komediana tämä on aivan upea, mutta vakavasti otettavana täysi paska. Elokuvan tehosteet ja musiikki ovat kuitenkin aivan sitä euroleffojen kirkkainta kärkeä. Stefano Mainettin säveltämä musiikkiraita on perus syntikkapoppia, mutta se toimii ja elokuvan tunnusbiisinä toimiva "The Sound of Fear" on pirun upea. Elokuvan päärooleissa oli itselleni tuntemattomia näyttelijöitä kuten Deran Sarafian, Beatrice Ring, Ulli Reinthaler, Marina Loi, Deborah Bergamini, Mike Monty ja Robert Marius. Aiemmista elokuvista tuttuja olivat vain Ottaviano Dell'Acqua ja Massimo Vanni. Enkkudubbi oli taas erittäin hyvin tehty eikä pahempia virheitä huulisynkan kanssa ollut. Täyttä roskaviihdettä italiasta, jossa se osataan.
9.9
Les démons: Jesus "Jess" Franco on yksi tunnetuimpia eurokauhun tekijöitä. Aiemmin katsomani elokuvat ovat olleet tasoltaan aaltoilevia. Nyt katsomisvuorossa on tämä vuonna 1974 valmistunut ranskalais-portugalilainen erotiikalla höystetty kauhuleffa, jossa tosin ei ollut paljoakaan sitä kauhua. Elokuvan ohjaus oli sitä perus Francoa yhdistäen erotiikan (joka tosin oli aika toivotonta tässä. Lopussa oli kuitenkin yksi parhaista kohtauksia kun kaksi naista nuolevat toisiaan) ja kauhun. Väkivalta taas oli todella luokatonta räpellystä ja tehosteet vielä karmeammat poislukien muutama ok-tason kidutus-skene. Elokuvan soundtrack oli todella nättiä ja jazz sopi siihen hyvin. Sen tekijästä on tosin pikkasen epäselvyyttä. IMDb väittää tekijäksi Jean-Bernard Raiteux nimesen miehen, mutta elokuvan alkuteksteissä lukee Daniel White ja Jess Franco. Elokuva on aika pitälle tylsää haahuilua, mutta on sentään parempi kun umpisurkea "Les avaleuses". Päänäyttelijät ovat itselleni tuntemattomia eurooppalaisia kuten Anne Libert, Britt Nichols, Doris Thomas, Karin Field, Cihangir Gaffari, Luis Barboo, Howard Vernon ja Alberto Dalbés. Ainoa suuri miinus menee elokuvan englanninkieliselle dubbaukselle, jossa ei ole otettu kunnolla huomioon huulisynkaa. Välilla taas esille tulee alkuperäinen, parempi ranskankielinen ääniraita muutamiksi sekunneiksi. Keskitason nunnakauhuilu 70-luvun alkupuoliskolta. Kyllä Franco parempaan pystyy.
Gothic & Lolita Psycho: Japanilaista splatter-huubaa, joka tosin kuin monet muut alan elokuvat ei ole niin kokonaan komediaa, mutta saa tämänkin aikana nauraa monta kertaa. Elokuva on kuitenkin mielestäni efektien osalta splatterien sitä parempaa ääripäätä. Elokuvan ohjasi melko hyvin Gô Ohara, joka saa sekoitettuaa niin komediaa, väkivaltaista taistelua kun todella dramaattisia kohtauksia. Elokuvan ainoa miinus on että useat taistelut ovat ylipitkiä ja toistavat toisiaan liikaa. Elokuvan käsikirjoitti Hisakatsu Kuroki ja hänen kynästään on lähtenyt monta mielenkiintoista ideaa kuten asehullu teinityttö ja konekkiväärisateenvarjo. Musiikki oli myöskin yksi elokuvan suurista vahvuuksista, koska se oli suorastaan mahtavaa. Elokuvan pääroolissa ollut Rina Akiyama oli suorastaan söpö ilmestys. Myös Yûrei Yanagi tekee mahtavaa työtä päähenkilön isänä. Muissa rooleissa olivat mm. Misaki Momose, Ruito Aoyagi, Asami, Yukihide Benny ja yksi elokuvan parhaista näyttelijöistä Minami Tsukui. Aivan tajuttoman upea japsisplattaus, jossa tosin oli pitkiä tylsiä kohtia.
10.9
Aamen. Lopullinen ratkaisu: Katsoinpa tämän Costa-Gavrasin ohjaama sotadraaman vuodelta 2002 ja täytyy sanoa että olipa muutamien pikku vikojen takia Gavrasin huonoin elokuva. Ohjaajana Gavras saa hahmoihin eloa ja realismia, näyttelijät ovat erinomaisia ja muutenkin tarina on mielenkiintoinen: Elokuva kertaa natsien ja Vatikaanin sopimuksesta juutalaisten suhteen. Elokuvassa seurataan SS-upseri Kurt Gersteinia (1905-1945) ja katollista pappia Riccardo Fontanaa ja heidän yritystään estää juutalaisten massamurha eli Holokausti. Elokuva perustuu Rolf Hochhuthin näytelmään "Der Stellvertreter" ja käsikirjoituksen kirjoittivat Costa-Gavras ja Jean-Claude Grumberg. Tarina on fiktiivinen kuitenkin aika pitkälle koska Gerstein kuoli v.1945, toisin kun elokuvassa. Elokuvan musiikki jää taka-alalla, vaikka Armand Amar saa muutaman nätin sävelen esille. Elokuvan suurimmat ongelmat olivat pituus (125min) ja kielivalinta englanti joka söi suuren osan kiinostusta. Näyttelijät, jotka ovat hyviä, pulputtavat kehnoa englantia niin siinä menee hermot. Päärooleissa nähdään Ulrich Tukur ja Mathieu Kassovitz sekä Ulrich Mühe, Michel Duchaussoy, Ion Caramitru ja Marcel Iures. Muutkin sivunäyttelijät ovat omissa rooleissaan ihan hyviä. En suosittele kovinkaan herkästi aiheesta kiinostumattomalle, mutta historiaihmiset saavat tästä varmaan jotain.
Demons: Jos pitäisi valita 80-luvulta yksi kauhuleffa joka on oikeasti viihdyttävä niin kyllä tämä Länsi-Berliinissä kuvattu Lamberto "Marion poika" Bavan ohjaama kauhuleffa on aika korkealla kyseisessä kilvassa. Tämä on tehty oikealla aivot naulassa-asenteella, goretehosteet ovat aivan tajuttoman upeat ja muutenkin näyttelijät hallitsevat genren erinomaisesti. Käsikirjoitus, jonka kirjoittivat Dardano Sacchetti, Dario Argento, Lamberto Bava ja Franco Ferrini, on erittäin kliseninen, mutta simppeli: Joukko ihmisiä joutuvat ansaan elokuvateatteriin jossa sitten demonit alkavat napsia populaa yksi toisensa jälkeen. Gore on tässä elokuvassa suuressa roolissa ja siitä saa kiittää Sergio Stivalettia. Musiikki taas on aivan tajuttoman upeaa kuuneltavaa. Soundtrackiä olivat värkkäämässä moni musiikkimaailman suuri nimi: Claudio Simonetti, Billy Idol, Accept, Mötley Crüe, Rick Springfield, Pretty Maids, Go West, The Adventures, Saxon, Edvard Grieg ja Gioachino Rossini (1792-1862). Tämä kaiken lisäksi näyttelijät tekevät upeaa työtä keskitason enkkudubin avittamana. Päärooleissa nähdään mm. Urbano Barberini, Natasha Hovey, Karl Zinny, Dario Argenton vanhempi tytär Fiore, Paola Cozzo ja Fabiola Toledo. Sivunäyttelijät ovat myös aika kovia kuten Nicoletta Elmi, Geretta Geratta, Bobby Rhodes, Sally Day ja pienen roolin lopussa tekevä Giovanni Frezza. Italokauhun upeimpia teoksia sai jatkoa heti seuraavana vuonna, 1986.
Demons 2: Vuonna 1986 sai jatkoa Lamberto Bavan ohjaamana Demons-kauhusarja. Elokuva itse asiassa on aika pitkälle sama elokuva, eri paikassa vain. Nyt nelikko Lamberto Bava, Dario Argento, Dardano Sacchetti ja Franco Ferrini ovat pistäneet ihmiset toikkaroimaan kerrostaloon josta sitten tulee taistelukenttä demonien ja ihmisten välillä. Tehosteet ovat todella vakuuttavia jälleen, mutta Stivaletin tilalla efekteistä huolehtii Rosario Prestopino ja täten muutama efektit ovat aivan helvetin nolon huonot kuten suoraan "Riiviöistä" pöllitty demoni ja demonikoiran nukketoteutus. Musiikki taas on sitä rautaisten ammattilaisten tekemää mitä ykkösessäkin: The Smith,Gene Loves Jezebel,The Cult, Fields of the Nephilim, Art of Noise, Peter Murphy, Dead Can Dance, Simon Boswell, Love and Rockets, Pierce Turner, Caduta Massi ja The Producers. Muutenkin elokuvassa oli monia hyviä näyttelijöitä. Päärooleissa nähdään David Edwin Knight ja Nancy Brilli (oikealta nimeltään Nicoletta Brilli. Kumpikin tekevät aivan uskomattoman upean roolisuorituksen. Sivurooleissa nähdään myös monia suuria nimiä kuten monissa Argenton leffoissa ollut Coralina Cataldi-Tassoni ("La Terza Madre", "Oopperan kummitus"), edellisessäkin osassa ollut Bobby Rhodes, Asia Argento ja Anita Bartolucci. Jokainen tekee uskomattoman hyvää työtä keskitason enkkudubin tukemana. Katsottavaa italokauhua 80-luvun lopusta.
11.9
Demons III-The Ogre: Tällä vuonna 1988 valmistuneella Lamberto Bavan ohjaamalla kauhuleffalla ei ole mitään tekemistä kahdelle aiemmalle Demons-leffalle. Se on vain tekijöiden myyntikikka. Tosiasiassa tämä elokuva on osa "Brivido giallo"-kauhusarjaa italian televisiolle. Elokuva on aika paljon plagiotu Fulcin "The House by the Cemetery"-leffasta kuten lastenhoitaja, perhe talossa, kellarissa asuva hirviö ja muutamat muut seikat. Elokuvan kirjoitti Fulcinkin elokuvan käsikirjoittanut Dardano Sacchetti yhdessä ohjaaja Bavan kanssa (apulaisohjaajana toimi Lamberton oma poika Fabrizio). Elokuva ei ole semmoista goremässäilyä kun kaksi aiempaa katsomaani Bava-elokuva vaan hillittyä tunnelmanluontia. Erikoistehosteita toki mukana on muutamia ja ne on toteutettu nätisti. Niistä huolehtivat Angelo Mattei ja Ditta Ricci. Hirviö oli upeasti toteutettu tapaus. Musiikki oli tunnelmallista syntikkamusaa jonka sävelsi Simon Boswell. Näyttelijät olivat televisioelokuvaan erittäin kovatasoisia, mutta tuntemattomia. Englannikielisen dubbaksen ohjasi Gianni Giuliano. Päärooleissa olivat Paolo Malco ja Demons II:sakin ollut Virginia Bryant, joka oli todella kaunis nainen. Perheen poikaa näytteli Patrizio Vinci ja nuorta Cheryliä Alice Di Giuseppe. Muissa sivurooleissa olivat Sabrina Ferilli, Stefania Montorsi, David Flosi ja Alex Serra. Näyttelijät tekevät tasokasta työtä ja muutenkin elokuva on kiintoisa tapaus. Varo kuitenkin saksittua versiota, jossa ei ole mitään katsottavaa.
Zombie Flesh Eaters 3: Toinen jatko-osa Lucio Fulcin vuonna 1979 valmistuneelle kauhuklassikolle. Ensimmäinen osa oli vuonna 1988 valmistut Zombi 3 ja tämä vuonna 1989 valmistunut oli kolmas. Ohjaajana toimi italialainen roskavisiönääri Claudio Fragasso (taiteilijanimellään Clyde Anderson) ja käsikirjoituksen kirjoitti Rossella Drudi. Elokuva kopio aika paljon Fulcin alkuperäisteoksesta ja muista elokuvista. Tehosteita taas elokuvassa on pirusti ja ne on toteutettu halpuuteen nähden upeasti. Efekteistä vastasi moniin muihinkin roskaleffoihin tehosteita tehnyt Rodolfo Torrente. Musiikkikin oli todella vakuuttavaa, varsinkin tunnusbiisi "Living After Death, jonka esitti musiikin säveltänyt Al Festa. Jos kaikki muukin huokui halpuutta, samaa voisi sanoa myös näyttelijöistä jotka olivat todella tuntemattomia. Pääroolissa nähdään esimerkiksi kehonrakentaja-pornonäyttelijä Jeff Stryker, joka tunnetaan yhdysvalloissa monista homoelokuvistaan, vaikka onkin tehnyt myös muutamia hetero ja bi-elokuvia. Naispääroolissa on toinen tuntemattomuus, 38-vuotiaana kuollut Candice Daly, joka ei urallaan monessakaan elokuvassa näytellä. Sääli, sillä oli tosi nätti nainen. Muissa rooleissa olivat mm. Massimo Vanni, Jim Gaines (joka on ollut mukana monissa halpisleffoissa kuten "Intrusion: Cambodia" ja "Robowar - Robot da guerra"), Don Wilson (mm. "Syntynyt 4. heinäkuuta" ja "Kunnian etuvartio"), Adrianne Joseph ja Nick Nicholson. Katsottava sekoilu italiasta.
Näin koulutat lohikäärmeesi: Mitä tulee kun yhdistää DreamWorks animaation, Lilon ja Stitchin, Godzillan, muinaiset viikingit ja kaiken muun mahdollisen. No tämä DreamWorks Animationion yksi parhaita animaatioelokuvia, tarina nuoresta viikinkipojasta joka tapaa satumaisen lohikäärmeen ja ystävystyy sen kanssa. Tarinan on simppeli ja se perustuu Cressida Cowellin kirjoittamaan romaaniin ja sen käsikirjoittivat William Davies, Dean DeBlois ja Chris Sanders ja ohjasivat Dean DeBlois ja Chris Sanders. Jälki on uskomattoman hyvää ja sitä kelpaa ihailla pitkään. Ainoa ero suurempaan osaan aiempaa animaatiotuotantoa on että tämän ikäraja on K-11, koska siinä on senverta hurjaa menoa välillä että pienempiä voi pelottaa ja tietysti yllättävän brutaali (lastenelokuvatasolla) loppuratkaisu. Jatko-osa kuitenkin pukkaa ulos vuonna 2014. Elokuvan musiikki oli norjalaistyylistä ja siitä vastasi John Powell. Suomidubbikin oli aivan käsitämättömän loistavaa. Päärooleissa olivat mm. Aksu Palmén, Iina Kuustonen, Jarmo Mäkinen, Hannu-Pekka Björkman, Oskari Tamminen, Henri Piispanen, Kristiina Wheeler ja Olavi Uusivirta. Hyvä elokuva, jossa ei tosin ole kauhesti ääneen naurettavaa huumoria vaikka hymy nouseekin huulille. Muuten aivan tajuttoman mahtava seikkailuanimaatio, muttei kuitenkaan perheen pienemille.
Kuningatar seikkailee: Mitä useimmille tulee ekana mieleen nimistä Ernst Marischka, Romy Schneider ja Magda Schneider? Sissi-trilogia 1955-1957. Harvalle varmaan tulee mieleen että jo vuonna 1954, 16-vuotias Romy Schnider näytteli tässä historiallisessa komediassa englannin nuorta kuningatarta Victoriaa (1819-1901). Elokuvilla tyylillisesti ei pahemmin ole eroja, varmaan suurimmat erot ovat että hahmoilla on eri nimet, tapahtumat tapahtumat englannissa ja huumoria on enemmän. Elokuvan ohjasi tuttuun tyyliin Ernst Marischka kirjoittaen myös elokuvan käsikirjoituksen joka pohjautuu Sil Varan kirjoittamaan samannimseen komediaan. Elokuva toimi samalla myös uusintaversiona vuonna 1936 valmistuneelle samannimiselle elokuvalle. Elokuvan soundtrack oli erittäin nättiä ja sen sävelsi Anton Profes. Myös elokuvan värit olivat todella kirkkaat ja toi palatsin loisteliasuuden hyvin esiin. Ainoan miinuksen voisi antaa sille että välillä ei tiennyt mitä tapahtuu kun saksankielentaito on pikkasen huono. Pääroolissa oli kaunis ja tyttömäistä viattomuutta huokuva Romy Schinder. Muissa rooleissa ovat mm. Adrian Hoven, Romyn äiti Madga, Karl Ludwig Diehl, Christl Mardayn, Paul Hörbiger ja Rudolf Vogel. Näyttelijät tekevät kelpo roolin tässä perheelle sopivassa prinsessasöpöilyssä, joka on suomessakin julkaistu. Kannattaa katsoa ja nauttia.
6.9
Men Behind the Sun: Yksi pahamaineisempia elokuvia koskaan on tämä T.F. Moun vuonna 1988 ohjaama sotadraama Harbinissa, Kiinassa sijainnesta osasto 731:stä. Elokuva joka on niin dokumentti kun sairas kuvaus ihmisten synkimmästä puolesta. Ohjaajana Mou ei säästä katsojaa helpolla vaan myllyttää kidutuksia ruutuun kautta elokuvan pituuden. Osansa saavat niin lapset, äidit, vauvat, miehet kun kissatkin. Elokuva kertoo seuraa tapahtumia leirin johtajan, kenraali Shiro Ishiin kautta sekä myös leirin kiinalaisten, uudelleenkoulutettavien lapsisotilaiden kautta myös. Efektit on tehty upeasti, niin irtoavat kädet, amputaatiot kun räjähtävät silmät ja aivot. Myös elokuvan kissa ja rotat saavat oikeasti kyytiä mikä antaa elokuvalle uuden sairaan piirteen. Myös mykän pojan leikkaus on aito. Eräs kiinalaisperhe antoi kuolleen poikansa elokuvatiimille leikattavaksi. Elokuvan soundtrack on helmi, jollaisia tulee harvemmin vastaan, se on suorastaan upeaa kuuneltavaa. Pääroolissa nähdään aivan tautisen hyvän roolin tekevä Gang Wang. Muissa rooleissa olivat mm. Hsu Gou, Zhaohua Mei ja Zhe Quan. En suosittele heikkohermoisille, mutta kannattaa katsoa jos historia kiinostaa.
Black Sun-The Nanking Massacre: Vuonna 1995 T.F.Mou jatkoi siitä mihin oli vuonna 1988 jäänyt eli kuvasi japanilaisten sotarikoksia Kiinassa. Nyt vuorossa on Nankingin verilöyly vuonna 1937. Elokuva ei säästele tälläkään kertaa katsojaa helpolla vaan esittelee raakuuksia oikein urakalla kuten sikiö äidin mahasta, vauva kiehuvaan kattilaan, raiskauksia, joukkoteloituksia ja muuta brutaalia. Lisäksi pikkutytön raiskauskin on elokuvaan saatu. Elokuva etenee realistisesti dokumentaarisesti kuvaten japanilaisia johtajia ja heidän päätöksiään. Elokuvan tehostepuoli on jälleen kunnossa ja musiikki on todella nättiä. Tämä on niin inhottava elokuva paikoin että joutuu kääntämään päänsä pois kuvaruudulta ja ajattelemaan että miksi ihminen on tuollainen peto toiselle ihmiselle. Elokuvassa seurataan myös kiinalaisten ja länsimaisten pelastajien vaiheita palavassa Nankingissa. Näyttelijät ovat länsimaiselle ihmiselle vento vieraita kuten Liang Zhang, Yung Pan, Shao-tien Hsiung, Wen-ting Chiang ja Wen-tu Pan. Länsimaisten näyttelijöiden osastoa edustavat mm. Vincent Benziger ja Jeremy W. Cleaver. Elokuva on kuitenkin kokonaan puhuttu kiinaksi mikä syö pikkasen realismia. Elokuvassa on myös autenttista videokuvaa ja valokuvia. Upea dokumentaarinen sotaelokuva joka saa ajattelaan sodan kauheuksia. Elokuvan loppukohtaus hakee vertaansa koko länsimaisessa elokuvahistoriassa. Aivan maaginen elokuva, joka jokaisen tulisi katsoa, pelkästään yleissivistyksen tähden. "Jouluyö, juhlayö"-laulu sopii upeasti päättämään tämän elokuvan.
7.8
Valiant: Katsoin taas tämän upean koko perheen animaation urhesta kirjekyyhky Valiantista, joka liittyy brittien joukkoihin toisessa maailmansodassa. Animaatio on nättiä ja tarina (George Webster, Jordan Katz ja George Melrod) oli rakennettu upeasti sekoittaen sotaleffoja, lasten elokuvia ja komedioita. Elokuvan on ohjannut Gary Chapman saaden kasaan elokuvan jonka jaksaa katsoa monta kertaa. Elokuvan soundtrack on upeasti sävelletty ja siitä vastasi George Fenton. Yksi nolo virhe siihen kyllä sattui kun radiosta soi Edith Piaffin klassinen "Non, je ne regrette rien", joka sävellettiin vasta parikymmentä vuotta sodan jälkeen. Nyt katsoin elokuvan alkuperäisellä enkkuraidalla, kun aiemmin olen katsonut suomidubatun. Englanniksi jotkut sanaleikit ovat hauskemmat ja englanninkielisessä on nimekkäämpi ääninäyttelijäporukka. Päärooleissa ovat mm. Ewan McGregor, Ricky Gervais, Tim Curry, Jim Broadbent, Hugh Laurie, John Cleese ja John Hurt. Yksi parhaita brittianimaatioita joita koskaan on tehty. Kannattaa katsoa ja nauttia.
8.9
Zombi 3: Tämä elokuva on aikamoinen sillisalaatti. Ohjaajaikoni Lucio Fulci ohjasi pienen osan ennen ajautumistaan ulos projektista ja loput ohjasi toisensa hyvin tunteva parivaljakko ja italoroskan ekspertit: Claudio Fragasso ja Bruno Mattei. Elokuva hyppi sekalaisesti loistavasta kauhusta tusina toimintaroskaan, jossa ADHD-zombit hyppivät katoilta ja puista hyvisten kimppuun. Elokuvan käsikirjoituksen kirjoitti pari Rossella Drudi ja Claudio Fragasso ja se näkyy ruudulla aivan tökerönä kauhuna, josta ei ota selvää vanha Erkkikään. Elokuva on tasollisesti lähempänä Mattein Uberkornia "Virus"-elokuvaa. Komediana tämä on aivan upea, mutta vakavasti otettavana täysi paska. Elokuvan tehosteet ja musiikki ovat kuitenkin aivan sitä euroleffojen kirkkainta kärkeä. Stefano Mainettin säveltämä musiikkiraita on perus syntikkapoppia, mutta se toimii ja elokuvan tunnusbiisinä toimiva "The Sound of Fear" on pirun upea. Elokuvan päärooleissa oli itselleni tuntemattomia näyttelijöitä kuten Deran Sarafian, Beatrice Ring, Ulli Reinthaler, Marina Loi, Deborah Bergamini, Mike Monty ja Robert Marius. Aiemmista elokuvista tuttuja olivat vain Ottaviano Dell'Acqua ja Massimo Vanni. Enkkudubbi oli taas erittäin hyvin tehty eikä pahempia virheitä huulisynkan kanssa ollut. Täyttä roskaviihdettä italiasta, jossa se osataan.
9.9
Les démons: Jesus "Jess" Franco on yksi tunnetuimpia eurokauhun tekijöitä. Aiemmin katsomani elokuvat ovat olleet tasoltaan aaltoilevia. Nyt katsomisvuorossa on tämä vuonna 1974 valmistunut ranskalais-portugalilainen erotiikalla höystetty kauhuleffa, jossa tosin ei ollut paljoakaan sitä kauhua. Elokuvan ohjaus oli sitä perus Francoa yhdistäen erotiikan (joka tosin oli aika toivotonta tässä. Lopussa oli kuitenkin yksi parhaista kohtauksia kun kaksi naista nuolevat toisiaan) ja kauhun. Väkivalta taas oli todella luokatonta räpellystä ja tehosteet vielä karmeammat poislukien muutama ok-tason kidutus-skene. Elokuvan soundtrack oli todella nättiä ja jazz sopi siihen hyvin. Sen tekijästä on tosin pikkasen epäselvyyttä. IMDb väittää tekijäksi Jean-Bernard Raiteux nimesen miehen, mutta elokuvan alkuteksteissä lukee Daniel White ja Jess Franco. Elokuva on aika pitälle tylsää haahuilua, mutta on sentään parempi kun umpisurkea "Les avaleuses". Päänäyttelijät ovat itselleni tuntemattomia eurooppalaisia kuten Anne Libert, Britt Nichols, Doris Thomas, Karin Field, Cihangir Gaffari, Luis Barboo, Howard Vernon ja Alberto Dalbés. Ainoa suuri miinus menee elokuvan englanninkieliselle dubbaukselle, jossa ei ole otettu kunnolla huomioon huulisynkaa. Välilla taas esille tulee alkuperäinen, parempi ranskankielinen ääniraita muutamiksi sekunneiksi. Keskitason nunnakauhuilu 70-luvun alkupuoliskolta. Kyllä Franco parempaan pystyy.
Gothic & Lolita Psycho: Japanilaista splatter-huubaa, joka tosin kuin monet muut alan elokuvat ei ole niin kokonaan komediaa, mutta saa tämänkin aikana nauraa monta kertaa. Elokuva on kuitenkin mielestäni efektien osalta splatterien sitä parempaa ääripäätä. Elokuvan ohjasi melko hyvin Gô Ohara, joka saa sekoitettuaa niin komediaa, väkivaltaista taistelua kun todella dramaattisia kohtauksia. Elokuvan ainoa miinus on että useat taistelut ovat ylipitkiä ja toistavat toisiaan liikaa. Elokuvan käsikirjoitti Hisakatsu Kuroki ja hänen kynästään on lähtenyt monta mielenkiintoista ideaa kuten asehullu teinityttö ja konekkiväärisateenvarjo. Musiikki oli myöskin yksi elokuvan suurista vahvuuksista, koska se oli suorastaan mahtavaa. Elokuvan pääroolissa ollut Rina Akiyama oli suorastaan söpö ilmestys. Myös Yûrei Yanagi tekee mahtavaa työtä päähenkilön isänä. Muissa rooleissa olivat mm. Misaki Momose, Ruito Aoyagi, Asami, Yukihide Benny ja yksi elokuvan parhaista näyttelijöistä Minami Tsukui. Aivan tajuttoman upea japsisplattaus, jossa tosin oli pitkiä tylsiä kohtia.
10.9
Aamen. Lopullinen ratkaisu: Katsoinpa tämän Costa-Gavrasin ohjaama sotadraaman vuodelta 2002 ja täytyy sanoa että olipa muutamien pikku vikojen takia Gavrasin huonoin elokuva. Ohjaajana Gavras saa hahmoihin eloa ja realismia, näyttelijät ovat erinomaisia ja muutenkin tarina on mielenkiintoinen: Elokuva kertaa natsien ja Vatikaanin sopimuksesta juutalaisten suhteen. Elokuvassa seurataan SS-upseri Kurt Gersteinia (1905-1945) ja katollista pappia Riccardo Fontanaa ja heidän yritystään estää juutalaisten massamurha eli Holokausti. Elokuva perustuu Rolf Hochhuthin näytelmään "Der Stellvertreter" ja käsikirjoituksen kirjoittivat Costa-Gavras ja Jean-Claude Grumberg. Tarina on fiktiivinen kuitenkin aika pitkälle koska Gerstein kuoli v.1945, toisin kun elokuvassa. Elokuvan musiikki jää taka-alalla, vaikka Armand Amar saa muutaman nätin sävelen esille. Elokuvan suurimmat ongelmat olivat pituus (125min) ja kielivalinta englanti joka söi suuren osan kiinostusta. Näyttelijät, jotka ovat hyviä, pulputtavat kehnoa englantia niin siinä menee hermot. Päärooleissa nähdään Ulrich Tukur ja Mathieu Kassovitz sekä Ulrich Mühe, Michel Duchaussoy, Ion Caramitru ja Marcel Iures. Muutkin sivunäyttelijät ovat omissa rooleissaan ihan hyviä. En suosittele kovinkaan herkästi aiheesta kiinostumattomalle, mutta historiaihmiset saavat tästä varmaan jotain.
Demons: Jos pitäisi valita 80-luvulta yksi kauhuleffa joka on oikeasti viihdyttävä niin kyllä tämä Länsi-Berliinissä kuvattu Lamberto "Marion poika" Bavan ohjaama kauhuleffa on aika korkealla kyseisessä kilvassa. Tämä on tehty oikealla aivot naulassa-asenteella, goretehosteet ovat aivan tajuttoman upeat ja muutenkin näyttelijät hallitsevat genren erinomaisesti. Käsikirjoitus, jonka kirjoittivat Dardano Sacchetti, Dario Argento, Lamberto Bava ja Franco Ferrini, on erittäin kliseninen, mutta simppeli: Joukko ihmisiä joutuvat ansaan elokuvateatteriin jossa sitten demonit alkavat napsia populaa yksi toisensa jälkeen. Gore on tässä elokuvassa suuressa roolissa ja siitä saa kiittää Sergio Stivalettia. Musiikki taas on aivan tajuttoman upeaa kuuneltavaa. Soundtrackiä olivat värkkäämässä moni musiikkimaailman suuri nimi: Claudio Simonetti, Billy Idol, Accept, Mötley Crüe, Rick Springfield, Pretty Maids, Go West, The Adventures, Saxon, Edvard Grieg ja Gioachino Rossini (1792-1862). Tämä kaiken lisäksi näyttelijät tekevät upeaa työtä keskitason enkkudubin avittamana. Päärooleissa nähdään mm. Urbano Barberini, Natasha Hovey, Karl Zinny, Dario Argenton vanhempi tytär Fiore, Paola Cozzo ja Fabiola Toledo. Sivunäyttelijät ovat myös aika kovia kuten Nicoletta Elmi, Geretta Geratta, Bobby Rhodes, Sally Day ja pienen roolin lopussa tekevä Giovanni Frezza. Italokauhun upeimpia teoksia sai jatkoa heti seuraavana vuonna, 1986.
Demons 2: Vuonna 1986 sai jatkoa Lamberto Bavan ohjaamana Demons-kauhusarja. Elokuva itse asiassa on aika pitkälle sama elokuva, eri paikassa vain. Nyt nelikko Lamberto Bava, Dario Argento, Dardano Sacchetti ja Franco Ferrini ovat pistäneet ihmiset toikkaroimaan kerrostaloon josta sitten tulee taistelukenttä demonien ja ihmisten välillä. Tehosteet ovat todella vakuuttavia jälleen, mutta Stivaletin tilalla efekteistä huolehtii Rosario Prestopino ja täten muutama efektit ovat aivan helvetin nolon huonot kuten suoraan "Riiviöistä" pöllitty demoni ja demonikoiran nukketoteutus. Musiikki taas on sitä rautaisten ammattilaisten tekemää mitä ykkösessäkin: The Smith,Gene Loves Jezebel,The Cult, Fields of the Nephilim, Art of Noise, Peter Murphy, Dead Can Dance, Simon Boswell, Love and Rockets, Pierce Turner, Caduta Massi ja The Producers. Muutenkin elokuvassa oli monia hyviä näyttelijöitä. Päärooleissa nähdään David Edwin Knight ja Nancy Brilli (oikealta nimeltään Nicoletta Brilli. Kumpikin tekevät aivan uskomattoman upean roolisuorituksen. Sivurooleissa nähdään myös monia suuria nimiä kuten monissa Argenton leffoissa ollut Coralina Cataldi-Tassoni ("La Terza Madre", "Oopperan kummitus"), edellisessäkin osassa ollut Bobby Rhodes, Asia Argento ja Anita Bartolucci. Jokainen tekee uskomattoman hyvää työtä keskitason enkkudubin tukemana. Katsottavaa italokauhua 80-luvun lopusta.
11.9
Demons III-The Ogre: Tällä vuonna 1988 valmistuneella Lamberto Bavan ohjaamalla kauhuleffalla ei ole mitään tekemistä kahdelle aiemmalle Demons-leffalle. Se on vain tekijöiden myyntikikka. Tosiasiassa tämä elokuva on osa "Brivido giallo"-kauhusarjaa italian televisiolle. Elokuva on aika paljon plagiotu Fulcin "The House by the Cemetery"-leffasta kuten lastenhoitaja, perhe talossa, kellarissa asuva hirviö ja muutamat muut seikat. Elokuvan kirjoitti Fulcinkin elokuvan käsikirjoittanut Dardano Sacchetti yhdessä ohjaaja Bavan kanssa (apulaisohjaajana toimi Lamberton oma poika Fabrizio). Elokuva ei ole semmoista goremässäilyä kun kaksi aiempaa katsomaani Bava-elokuva vaan hillittyä tunnelmanluontia. Erikoistehosteita toki mukana on muutamia ja ne on toteutettu nätisti. Niistä huolehtivat Angelo Mattei ja Ditta Ricci. Hirviö oli upeasti toteutettu tapaus. Musiikki oli tunnelmallista syntikkamusaa jonka sävelsi Simon Boswell. Näyttelijät olivat televisioelokuvaan erittäin kovatasoisia, mutta tuntemattomia. Englannikielisen dubbaksen ohjasi Gianni Giuliano. Päärooleissa olivat Paolo Malco ja Demons II:sakin ollut Virginia Bryant, joka oli todella kaunis nainen. Perheen poikaa näytteli Patrizio Vinci ja nuorta Cheryliä Alice Di Giuseppe. Muissa sivurooleissa olivat Sabrina Ferilli, Stefania Montorsi, David Flosi ja Alex Serra. Näyttelijät tekevät tasokasta työtä ja muutenkin elokuva on kiintoisa tapaus. Varo kuitenkin saksittua versiota, jossa ei ole mitään katsottavaa.
Zombie Flesh Eaters 3: Toinen jatko-osa Lucio Fulcin vuonna 1979 valmistuneelle kauhuklassikolle. Ensimmäinen osa oli vuonna 1988 valmistut Zombi 3 ja tämä vuonna 1989 valmistunut oli kolmas. Ohjaajana toimi italialainen roskavisiönääri Claudio Fragasso (taiteilijanimellään Clyde Anderson) ja käsikirjoituksen kirjoitti Rossella Drudi. Elokuva kopio aika paljon Fulcin alkuperäisteoksesta ja muista elokuvista. Tehosteita taas elokuvassa on pirusti ja ne on toteutettu halpuuteen nähden upeasti. Efekteistä vastasi moniin muihinkin roskaleffoihin tehosteita tehnyt Rodolfo Torrente. Musiikkikin oli todella vakuuttavaa, varsinkin tunnusbiisi "Living After Death, jonka esitti musiikin säveltänyt Al Festa. Jos kaikki muukin huokui halpuutta, samaa voisi sanoa myös näyttelijöistä jotka olivat todella tuntemattomia. Pääroolissa nähdään esimerkiksi kehonrakentaja-pornonäyttelijä Jeff Stryker, joka tunnetaan yhdysvalloissa monista homoelokuvistaan, vaikka onkin tehnyt myös muutamia hetero ja bi-elokuvia. Naispääroolissa on toinen tuntemattomuus, 38-vuotiaana kuollut Candice Daly, joka ei urallaan monessakaan elokuvassa näytellä. Sääli, sillä oli tosi nätti nainen. Muissa rooleissa olivat mm. Massimo Vanni, Jim Gaines (joka on ollut mukana monissa halpisleffoissa kuten "Intrusion: Cambodia" ja "Robowar - Robot da guerra"), Don Wilson (mm. "Syntynyt 4. heinäkuuta" ja "Kunnian etuvartio"), Adrianne Joseph ja Nick Nicholson. Katsottava sekoilu italiasta.
| |
maanantai 29. elokuuta 2011
Viikko 35
29.8
Ohjelmoidut lihakset: Tämä italialainen apokalyptiseen ympäristöön sijoittuva elokuva on ohjaaja Sergio Martinon tuotannosta toinen minkä näen ja olipahan taideteos. Elokuvassa on jännitystä, toimintaa, huumoria ja raakaa menoa jonkun verran ja lisäksi muutama Hollywood-klisee. Elokuva on teknisesti sitä parempaa keskitasoa. Elokuvan käsikirjoitustiimi oli kovaa joukkoa: Lucio Fulcin elokuvia (mm. "Manhattan Baby", "Zombi 2") käsikirjoittanut Elisa Briganti, italialaisnäyttelijä Eduardo Ciannellin (1889-1969) poika Lewis E. Ciannelli (joka on kirjoittanut italoleffojen enkkudubbien käsikirjoituksia mm. "Arizona Colt", "Tutti i colori del buio"), jenkkitoimintaleffoja kirjoitellut John Crowther (mm. "Suoraa toimintaa", "Pirullinen kosto"), 120 elokuvaa kirjoittanut Ernesto Gastaldi (mm. "Nimeni on Nobody", "Nobody on nerokkain"), ohjaaja Sergio Martino, kovanluokan kynäniekka Dardano Sacchetti (mm. Fulcin "The Beyond", "Bronxin asfalttisoturit") ja Saul Sasha. Tällä porukalla on saatu kasaan oikein etevä ja tarinakerronnallisesti hyvä elokuva, jossa on enkkudubbikin ihan kelpo kuuloista. Eikä musiikkikaan jää ihan pahnan pohjimmaiseksi, koska siitä huolehtii The Goblin-bändin keulakuvana tunnettu Claudio Simonetti tehden aivan upeaa syntikkamusaa. No se siitä, näyttelijäkaartissakin on monia mielenkiintoisia nimiä. Pääroolissa nähdään aikamoinen lihaskimppu Daniel Greene, joka on nähty muutamissa muissakin Sergio Martinon elokuvissa kuten "Sulle tracce del condor" ja "Qualcuno pagherà". Naispääroolissa on yksi kauneimpia naisnäyttelijöitä koskaan, Landskronassa, Skånessa syntynyt Janet Agren, joka on näytellyt sellaisissa elokuvissa kuten "Red Sonja", "Mangiati Vivi" ja "Konnat kehään". Muissa rooleissa olivat mm. monissa italorainoissa nähty Claudio Cassinelli (mm. "Viidakon julma salaisuus", "Murder Rock - kuoleman tanssi", "Ihmissyöjäkrokotiili"), yksi kaikkien aikojen parhaita italialaisnäyttelijöitä George Estman (oikealta nimeltään Luigi Montefiori) ja yksi kaikkien aikojen parhaita ranskalaisnäyttelijöitä Donald O'Brien. Sivuroolissa nähdään myös John Saxon. Kelpo toimintaleffa, jossa oli muutamia kekseliäitä kikkoja sekä muutama selvä lainaus Terminatorista, kuten kohtaus jossa Greene kokeilee robottikättään, joka on lähes 1:1 Terminatorin vastaava. Aivot narikkaan niin kyllä tästä pitää.
300: Jälleen tuli katsottua tämä Zack Snyderin (mm. vuoden 2011 paras toimintaelokuva "Sucker Punch") ja onhan tämä aivan loistavaa ketsuppi lentää-viihdeettä. Elokuva perustuu tunnetun sarjakuvataiteilija Frank Millerin sekä Lynn Varleyn tekemään sarjakuvaromaaniin ja käsikirjoituksen tekivät kaverit Snyder, Kurt Johnstad ja Michael Gordon. Tarina on erittäin sotaan keskittyvä, mutta on siinä muutama hyvä draamakohtauskin ja elokuvan dialogi on täynnä muistettavia one-linereitä kuten monessa paikassa parodiotu "This is Sparta!" huudahdus. Elokuvan soundtrack toi jostain syystä paljon mieleen elokuvan "The Passion of the Christ", mikä ei ollut paha asia, koska kummassakin elokuvassa on nätti ja tunnelmallinen musiikkiraita. Musiikista huolehti mies nimeltään Tyler Bates. Elokuva on visuaalisuudeltaan erittäin nättiä ja CGI-taustat ovat erittäin hyvin toteutettu. Taistelut ovat erittäin veriset ja niitä on ilo katsoa. Pääroolissa nähdään Gerard Butler ja erittäin seksikäs Lena Headey. Kumpikin suorittivat roolinsa erinomaisesti, mutta Headley jää ruutuajassa pienemmälle kun miehet. Sivuroolissa nähdään mm. Dominic West, "Taru Sormusten herrasta"-leffoissa loistanut David Wenham, Vincent Regan, Michael Fassbender, Tom Wisdom, Andrew Pleavin, Andrew Tiernan ja pahiksena ollut brassi Rodrigo Santoro. Näyttelijä tekevät hyvät roolit, samoin ohjaaja, käsikirjoittajat ja efektitiimi. Ei huono elokuva ollenkaan.
30.8
Lehmäjengi: Disneyn studiotten vuonna 2004 valmistama animaatioelokuva on yksi firman parhaita, muttei animaatioteknisesti. Teknisesti elokuva on paikon hemmetin rumasti animoitu, mutta kaksikko Will Finn ja John Sanford ovat ohjanneet nerokkaan seikkailuleffan kolmesta lehmästä, jotka lähtevät jahtaamaan kuuluisaa karjavarasta voidakseen pelastaa karjatilansa palkkiorahoilla. Elokuvaa olivät käsikirjoitamassa mm. Will Finn, John Sanford, Robert Lence, Shirley Pierce, David Moses Pimentel ja Ralph Zondag. Tarinassa on paljon viittauksia tunnettuihin länkkäreihin ja etupäässä Sergio Leonen tuotantoon. Elokuvan soundtrack on sitä perustasoa, mutta muutama nätti laulu on mukana, jotka esittää suomeksi Laura Voutilainen. Myös suomenkielinen muu äänityöskentely on maailmaluokkaa. Kolmen lehmän roolissa ovat Eija Vilpas, Hanna Kaila ja Carla Rindell tehden hämmästyttävän hyvät roolisuorituksent. Sivurooleissa olivat mm. Jarkko Tamminen, Aarre Karén, Markus Bäckman, Petri Hanttu, Tom Pöysti ja Sasu Moilanen. Myös suomen paras ääninäyttelijä, Antti Pääkkönen teki pienen sivuääniroolin. Klassikko tämä todellakin on ja kannattaa katsoa.
31.8
Gesualdo ja kuoleman varjot: Hohoijakkaa, että olipa tämä saksalaisdokkari tyhmästi toteutettu, ei muuten mutta italodialogi jää jonkun monotonisesti puhuvan englantialöpisevän äijän puheen alle. Olisivat vaikka tekstittäneet, eli hommasta ei tahdo saada mitään selvää. Kuitenkin leffa kertoo italialaisesta säveltäjästä Carlo Gesualdosta (1566-1613), joka teki monia nättejä sävelmiä ja murhasi sekä vaimonsa Maria d'Avalosin sekä hänen rakastajansa Fabrizio Carafan vuonna 1590. Elokuva käsittelee jotenkin tylsästi tätä miestä, eikä enkkuraita helpota tuskaa yhtään. Vaikka ohjaajana toimi semmoinen nero kun Werner Herzog, epäonnistuu hän pahasti mielenkiintoisesta aiheestaan huolimatta aika pahasti. Olisi vaikka tehnyt elokuvaan muutamia näyteltyjä pätkiä Gesualdon elämästä ja tuosta murhasta niin olisi ollut mielenkiintoisempi. Elokuvassa kuullaan Gesualdon tekemää musiikkia ja kuoro laulaa miehen tekemiä Madigaaleja. Elokuvan kertojat ovat mielenkiintoisia tapauksia, mutta palaan jälleen tähän, heidän loistava dialoginsa jäi enkkudialogin alle tylysti. Rooleissa olivat mm. Pasquale D'Onofrio, Salvatore Catorano, Vincenzo Giusto, Principe d'Avalos ja Alan Curtis. Myös yksi italian parhaita naislaulajia, Milva, kävi näyttämässä laulutaitojaan (ja ihania tisujaan, lääh. Siitä kaksi tähteä lisää). Keskinkertainen hyvällä musiikilla höystetty dokkari, joka jäi etäiseksi.
Kommissar Rex- Endstation Wien: Tästä 86 minuuttisesta tv-elokuvasta sai alkunsa yksi keski-Euroopan parhaista poliisisarjoista, Poliisikoira Rex, joka jatkaa vieläkin matkaansa väsähtämättä, tosin kuitenkin italiassa. Tässä jaksossa esitellään Rex, hänen uusi omistajansa Richard Moser ja Moserin lähimmät työkaverit, koiria pelkäävä Ernst Stockinger, lihavahko Peter Höllerer ja aina näitä uusia italojaksoja lukuunottamatta aina esiintynyt rikoslaboration tutkija ja lääkäri tohtori Leo Graf. Vaikka jakso ja sarja yleensäkkin edustaa eurolaatua parhaimmillaan, se ei ensimmäisestä jaksostaan lähtien ole vielä muovautunut sellaiseksi kun sen myöhemmin saamme nähdä. Myös normaalien n.45 minuutin jaksojen kautta pituuden tasokkaasen tulokseen ei päästä, koska pituutta on ihan liikaa pitääkseen nerokastakaan tarinaa kautta kestonsa ajan pinnalla. Ohjaajana toimi tässä elokuvassa Hajo Gies ja kirjoittivat sarjan luojat Peter Hajek ja Peter Moser. Myös soundtrack (Gerd Schuller) oli erittäin nättiä. Elokuvan päärooleissa nähdään Tobias Moretti, Karl Markovics, Wolf Bachofner ja Rexinä Reginald von Ravenhorst niminen saksanpaimenkoira. Sivurooleissa olivat mm. semmoiset nimet kun Gerhard Zemann, Fritz Muliar, Christiane Hörbiger, Heinrich Schweiger, Aleksander Bardini ja Jaromír Borek tehden uskomattoman näyttäviä roolisuorituksia. Elokuva sekoittaa erinomaisella tavalla rikoskomediaa, gialloja, jännäreitä, rikosdraamaa ja toimintaa olematta kuitenkaan mikää sillisalaatti genresekoitus.
Villi, villi, villi länsi: Nyt taas VHS-hyllyn helmiä. Tämä vuonna 1967 valmistunut lännenkomedia on televio-ohjaajana tuotteliaampi William A. Graham, jonka filmografiaan kuuluvat mm. semmoiset elokuvat kun Guyana Tragedy: The Story of Jim Jones (1980), Harry Tracy, Desperado (1982), Paluu siniselle laguunille (1991) ja The Man Who Captured Eichmann (1996). Elokuva on hänen käsisään hyvin hallussa ja siitä saa kiittää myös elokuvan kirjoittajia, Joseph T. Steckiä ja Robert R. Youngia. Myös elokuvassa kuultava soundtrack on erittäin sopivaa ja laulu "The Ballad of Waterhole #3 (Code of the West)", jonka esittää Roger Miller on upea. Elokuvan huumori on erittäin onnistunutta ja myös näyttelijät avittavat sen onnistumiessa. Pääroolissa on aina mahtavaa työtä tekevä James Coburn sekä Carroll O'Connor ja todella kuuma Margaret Blye. Pienemmissäkin rooleissa olevat tekevät upeaa työtä kuten Claude Akins, Timothy Carey, Bruce Dern, Joan Blondell ja Harry Davis. Katsottava elokuva jos pitää loistavista lännenkomedioista.
2.9
The Atlantis Interceptors: Aloitin syyskuun ja vuoden 499 elokuvan tittelin sai tämä italialais-filippiiniläinen scifi-toiminta-seikkailu vuodelta 1983 ja jonka ohjaajana toimi monia kannibaalileffoja väsännyt Ruggero Deodato. Elokuvan todella nerokkaan käsikirjoituksen kirjoittivat kaverukset Tito Carpi ja Vincenzo Mannino. Elokuva on nerokas, viihdyttävä ja paikoin todella brutaalin maun saava pätkä, mutta voi sitä onnetonta joka aikoo katsoa saksittua ja englanniksi dubattua yksilöä tästä elokuvasta, hän totta vie tulee pettymään ja pahasti. Lähes kaikki raaimat raakuudet on pois saksittu ja monien näyttelijöiden kohdalla on karmea dubbaus pilaamassa tunnelmaa. Mutta kummassakin versiossa on DeAngelisin veljesten upea syntikkapoppi musiikkina ja pop-kappale "Black Inferno" on aivan loistava. Elokuvan tehosteet eivät päässeet huonon kuvanlaadun takia oikeuksiinsa mutta kyllä muutama nätti tehoste mukaan aina mahtuu kuten päänrepeytyminen, naisen palaminen, nuoli suun läpi ja Atlantiksen vajoaminen lopussa. Myös näyttelijätyö on kovalla pohjalla. Mukana oli monia hyviä näyttelijöitä kuten muutamissa kovissa italorainoissa esiintynyt Christopher Connelly (mm. "Manhattan Baby", "1990: I guerrieri del Bronx"), 22-vuotias söpöläinen Gioia Scola (mukana Lucio Fulcin "Conquestissa"), Tony King, 80-luvulla muutamissa italoleffoissa näytellyt Stefano Mingardo (mm. Lamberto Bavan "Blastfighter"), kovan luokan italostara Ivan Rassimov (Lenzin "Mies syvästä joesta", Deodaton "Ultimo Mondo Cannibale"), George Hilton sekä Michele Soavi ja pahiksen roolissa Bruce Baron. Kannattaa katsoa tämä yksi kaikkien aikojen parhaista toimintaleffoista.
3.9
Kauhu kintereillä: Mitähän voisi odottaa etukäteen elokuvalta, jonka juonen voisi sanoa kahdella sanalla "Killer Phone". No eipä paljoa muuta että onpa siinä juoni elokuvalle keksitty. Mutta kyllä siitäkin saavat italialaiset luotua loistoelokuvan. Ohjaajana hääri taas kerran italokauhun ja muidenkin genrejen expertti, Ruggero Deodato, joka tunnetaan etupäässä verisistä kannibaalileffoistaan, mutta osaa mies tehdä muutakin kuten tämä vuonna 1988 valmistunut elokuva todistaa. Deodato yhditää erinomaisesti yliluonnollista kauhua ja gialloa. Ja käsikirjoitus on 99%:sti loistavaa ja siitä vastasivat kolmikko Deodato, Joseph Cavara ja Maru Cavara. Ainoa ongelma on loppu joka on lievästi sanottuna hiukan tönkkä ja yksinkertainen loppu, mutta muuten tämä on erittäin pelottava, hiukan raaka ja aivan tajuttoman hyvällä musiikilla varustettu kauhuleffa. Soundtrackin sävelsi moniin muihinkin italoleffoihin musiikkia säveltänyt Claudio Simonetti. Muut elokan pikku viat tulevat esille sitten enkkudubissa, joka on muutamaa pikku mokaa lukuun ottamatta upeasti toteutettu. Ainoastaan muutamat italiankieliset sanat kuten "Buona Notta", "Bronto" ja "Ciao" pistivät kattilan kiehumaan koska miksi niiden pitää viljellä noita lohkaisuja kun muuten elokuva on englanniksi dubattu ja vielä miksi jotkut puhelinvastaajan äänet on italiaksi? Muuten en dubbia moiti. Sitten näyttelijöihin. Pääroolissa oli todella kaunis ja seksikäs Charlotte Lewis (varsinkin se kylpemiskohtaus on tämän elokuvan kohokohta), Marcello Modugno, Mel Gibsonin "The Passion of the Christ"-leffassa ylipappi Kaiffaksen roolissa loistanut Mattia Sbragia ja Argenton "Tenebressäkin" näytellyt typy Carola Stagnaro. Lisäksi sivuroolissa vilahtaa kohtausen verran William Berger tehden asiallista työtä. Tehosteet ovat erinomaisia aikaan nähden, mutta mihinkään gorefesteihin asti ei elokuvassa edetä. Kannattaa katsoa tämä yksi kaikkien aikojen parhaita kauhuleffoja.
Love & Loathing & Lulu & Ayano: Japanilainen draamaelokuva on jäänyt omalta osaltani melko vieraaksi elokuva-alaksi. Vuosi sitten katsoin vuonna 1979 valmistuneen "Imamura: Yön kasvot" ja tämän vuoden alussa vuodelta 2010 olevan "Cold Fishin". Kumpikin olivat pesunkestäviä sarjamurhaajakuvauksia, mutta tämä vuodelta 2010 oleva draama kertoo nuoresta Junkosta (aka Lulu) ja hänen työkaveristaan Ayanosta. Kumpikin ovat JAV (Japanese Adult Video) tähtiä. Vuodessa n.10 000 japanilaista nuorta naista joutuvat mukaan aikuisviihteeseen ja tämä on tarina heistä. Kuitenkin n. 95 % heistä jäävät tuntemattomiksi, mutta tämän elokuvan näyttelijät saavat vahvan fanikunnan. Elokuvan ohjasi vuoden 1987 "Lolita Vibrator Torturen" ohjannut Hisayasu Sato elokuvan käsikirjoitti alan ammattilaisten haastattelujen ja Atsuhiko Nakamuran kirjan pohjalta Naoko Nishida. Myös musiikki, jota elokuvassa ei paljoa soiteta, on todella elokuvaan sopivaa ja siitä vastasi Jun Kawabata. Elokuva on kuvattu HD-digivideokameralla ja se tuo elokuvaa jollain tapaan realistisemman tunnelman. Pääroolissa nähdään vakuuttava Norie Yasui. Muissa rooleissa olivat mm. Makiko Watanabe, Ryûnosuke Kawai ja Hirofumi Arai. Elokuva kannattaa katsoa, jos pitää draamasta.
The House by the Cemetery: Lucio Fulcin uran loistavin jakso sattui siihen 1970-1980 lukujen taitteeseen, jolloin syntyivät mm. Zombi 2, New York Ripper ja kolme muuta kauhuleffaa, joista yksi oli tämä "Quella villa accanto al cimitero"vuodelta 1981. Elokuvan käsikirjoittivat H.P. Lovecraftin innostuksen pohjalta Fulci, Giorgio Mariuzzo ja Dardano Sacchetti ja onhan se hyvä stoori. Perhe Boyle muuttaa New Yorkista Bostoniin taloon jossa Norman Boylen kollega on tehnyt itsemurhan ja samalla ottanut mukaansa rakastettunsa. No Normanille annetaan puoli vuotta aikaa saada kollegan tutkimukset loppuun. Mukana on rakas vaimo Lucy ja nuori poika Bob, joka on ainoa joka näkee tytön, Maen. Elokuvan upean musiikkiraidan sävelsi Walter Rizzati tehden sen taidolla. Myös erikoisefektit ovat nätit ja todella toimivat. Fulci myös käyttää kameraa hyvin luodessaan pelottavan tunnelman. Vaikka tässä kuinka kehuisi kaikkea muuta, niin tosiasia on että näyttelijät ovat homman avain a ja b. Naispääroolissa on kaunis Catriona MacColl ja miesroolin tekee aina hyvä Paolo Malco. Nuori ja kaunis Ania Pieroni on Ann-nimisenä lastenvahtina erinomainen. Poika-Bobin roolissa nähdään nuori ja etevä Giovanni Frezza, jonka dubbaus vie hahmolta pois, koska se on surkeasti totetutettua vinguntaa. Sivurooleissa oli myös muutamia erittäin hyviä näyttelijöitä kuten Silvia Collatina Mae-tyttönä, Dagmar Lassander, Daniela Doria ja Lucio Fulci. Erinomainen Fulci-tuotos 80-luvun alusta jossa on sopivassa suhteessa pelottavaa tunnelmaa ja brutaalia verenlennätystä.
Tiikeri ja Lumi: Italialainen romanttinen komedia ei ole itselleni tuttu lajityyppi, mutta nyt katsoin tämän Roberto Benignin ohjaaman romanttisen draamakomedian vuodelta 2005. Elokuva oli samaan aikaan hauska että myös onnistuneesti vakava ottaen lievästi jopa kantaan Yhdysvaltain sotaan Irakia vastaan. Elokuvan käsikirjoituksesta vastasivat Roberto Benigni ja Vincenzo Cerami tehden aivan ilmiömäisen loistavan käsikirjoituksen jolla pystyy haastamaan jo tympeiksi muodostuneita Hollywood-komedioita. Elokuvan musiikkikin oli aivan sitä euroopan kärkipäätä ja siitä vastasi jo 60-luvulla uransa aloittanut Nicola Piovani. Kaiken tämän kruunaavat hyvät näyttelijäsuorituset. Päärooleissa nähtävä kolmikko on elokuvan hauskuuden ehdoton edellytys ja päävastuun komiikasta vetää ohjaaja-käsikirjoittaja Roberto Benigni. Myös ranskalainen Jean Reno taitaa italian kielen tehden upean roolityön. Naisroolissa ollut Nicoletta Braschi jää miesten varjoon, mutta tekee lyhyen roolinsa erinomaisesti ollen siinä sivussa hieman kauniskin. Muissa rooleissa olivat mm. Tom Waits, Emilia Fox, Giuseppe Battiston, Lucia Poli, Andrea Renzi, Abdelhafid Metalsi sekä Pirrin söpöt sisarukset Chiara ja Anna. Aivan upea italialainen komedia, jossa riittää huisketta, draamaa ja huumoria aivan koko keston ajalle.
The Beyond: Jälleen Lucio Fulci teki laatukauhua eikä säästele verta ja suolia. Vaikka tämäkin elokuva on upea, niin kuitenkaan "The House by the Cemeteyn" kaltaiseen kauhuun ei ylletä. Käsikirjoitus on taas sitä tuttua Fulcia ja siitä vastasivat Fulcin lisäksi italokauhun ekspertti Dardano Sacchetti ja komediossa enemmänkin mukana ollut Giorgio Mariuzzo. Nyt musiikista vastasi monien muiden Fulcin elokuvien tapaan Fabio Frizzi tehden aivan upeita sävelmiä tähänkin elokuvaan. Elokuvan tehostepuoli oli kunnossa ja sen todistaa monet gore-mässäilyt kuten happoa naisen naamalle, alun seinällenaulitseminen, hämähäkkikohtaus (joka on leffan ällöttävin mielestäni) ja silmät päästä-kohtaus alussa. Myös pääroolissa oli kovan luokan näyttelijät kuten kahdessa muussakin Fulci leffassa näytellyt Catriona MacColl ja 1970-1990 luvuilla italoleffojen vakiokalustoa ollut David Warbeck (mm. "Viidakkoverilöyly", "Saalistaja"), Cinzia Monreale, Antoine Saint-John ja Veronica Lazar. Sivurooleissa olivat mm. Giovanni De Nava, Anthony Flees, Fulcin vakiokasvo Al Cliver, Maria Pia Marsala ja tietenkin Fulci itse. Kovan luokan italokauhua, joka kannattaa katsoa.
Sissi, nuori keisarinna: Vuonna 1955 alkunsa saanut Ernst Marischkan luoma trilogia Itävallan nuoresta keisarinna Elisabethistä sai seuraavana vuonna kakkososan, "Sissi - Die junge Kaiserin". Elokuva jatkaa siitä mihin edellinen osa on jäänyt eli häiden jälkimainingeista. Sissi ja Frans Josef ovat saaneet toisensa. Elokuvan upean soundtrackin sävelsi Anton Profes joka on säveltänyt musiikin moniin muihinkin elokuviin kuten kaksi muutakin Sissi-elokuvaa. Elokuvan pääroolissa nähdään 18-vuotias kaunokainen, Romy Schnider sekä Karlheinz Böhm. Kumpikin tekevät vahvat roolit elokuvassa. Sivurooleissa ovat mm. Romyn äiti Madga, Gustav Knuth, Vilma Degischer, Walter Reyer ja elokuvan koomikkohahmo Josef Meinrad. Kaikki näyttelijät tekevät laatutyötä. Vaikka elokuva perustuu vahvasti historiaan on käsikirjoittana ja ohjaajana Ernst Marischka ottanut reilusti taiteellisia vapauksia ja romantisoinut tapahtumia. Jos aiheesta haluaa katsoa historiallisesti luotettavamman kuvauksen suosittelen vuonna 2009 valmistunutta mini-sarjaa, jossa Sissiä näytteli Cristiana Capotoni.
4.9
Texas v.2000: Italialaista toimintaroskaa á la Joe D´Amato. Elokuva on sitä perus italotasoa ja täynnä epäloogisuuksia mistä saa monet hyvät naurut. Lisäksi elokuvan käsikirjoitti ja osaksi myös ohjasi italoleffojen monitoimimies George Easman yhdessä Aldo Florion kanssa sekoittaen erittäin paljon scifiä, toimintaa ja spagettiwesternejä. Väkivalta on tylyä ja Carlo Maria Cordion säveltämä soundtrack on asiansaosaavaa syntikkapimputusta. Tehosteet ovat aikaansa nähden erittäin kohtalaisesti toteutetut eikä niistä löydy sen pahemmin moitteen sijaa. Päärooleissa ovat monet italoleffojen kovat nimet kuten Al Cliver, Donald O'Brien ja Harrison Muller Jr. Muissa rooleissa olivat mm. Daniel Stephen, Peter Hooten, Hal Yamanouchi ja Sabrina Siani. Myös Geretta Geretta teki pienen esiintymisen leffassa. Enkkudubbi oli elokuvassa suoritettu erittäin hyvin. Kaikenlaista sontaa italialaiset suoltavat pitääkseen virettään yllään. Joe D´Amaton tuotannon harvinaisuus.
Ohjelmoidut lihakset: Tämä italialainen apokalyptiseen ympäristöön sijoittuva elokuva on ohjaaja Sergio Martinon tuotannosta toinen minkä näen ja olipahan taideteos. Elokuvassa on jännitystä, toimintaa, huumoria ja raakaa menoa jonkun verran ja lisäksi muutama Hollywood-klisee. Elokuva on teknisesti sitä parempaa keskitasoa. Elokuvan käsikirjoitustiimi oli kovaa joukkoa: Lucio Fulcin elokuvia (mm. "Manhattan Baby", "Zombi 2") käsikirjoittanut Elisa Briganti, italialaisnäyttelijä Eduardo Ciannellin (1889-1969) poika Lewis E. Ciannelli (joka on kirjoittanut italoleffojen enkkudubbien käsikirjoituksia mm. "Arizona Colt", "Tutti i colori del buio"), jenkkitoimintaleffoja kirjoitellut John Crowther (mm. "Suoraa toimintaa", "Pirullinen kosto"), 120 elokuvaa kirjoittanut Ernesto Gastaldi (mm. "Nimeni on Nobody", "Nobody on nerokkain"), ohjaaja Sergio Martino, kovanluokan kynäniekka Dardano Sacchetti (mm. Fulcin "The Beyond", "Bronxin asfalttisoturit") ja Saul Sasha. Tällä porukalla on saatu kasaan oikein etevä ja tarinakerronnallisesti hyvä elokuva, jossa on enkkudubbikin ihan kelpo kuuloista. Eikä musiikkikaan jää ihan pahnan pohjimmaiseksi, koska siitä huolehtii The Goblin-bändin keulakuvana tunnettu Claudio Simonetti tehden aivan upeaa syntikkamusaa. No se siitä, näyttelijäkaartissakin on monia mielenkiintoisia nimiä. Pääroolissa nähdään aikamoinen lihaskimppu Daniel Greene, joka on nähty muutamissa muissakin Sergio Martinon elokuvissa kuten "Sulle tracce del condor" ja "Qualcuno pagherà". Naispääroolissa on yksi kauneimpia naisnäyttelijöitä koskaan, Landskronassa, Skånessa syntynyt Janet Agren, joka on näytellyt sellaisissa elokuvissa kuten "Red Sonja", "Mangiati Vivi" ja "Konnat kehään". Muissa rooleissa olivat mm. monissa italorainoissa nähty Claudio Cassinelli (mm. "Viidakon julma salaisuus", "Murder Rock - kuoleman tanssi", "Ihmissyöjäkrokotiili"), yksi kaikkien aikojen parhaita italialaisnäyttelijöitä George Estman (oikealta nimeltään Luigi Montefiori) ja yksi kaikkien aikojen parhaita ranskalaisnäyttelijöitä Donald O'Brien. Sivuroolissa nähdään myös John Saxon. Kelpo toimintaleffa, jossa oli muutamia kekseliäitä kikkoja sekä muutama selvä lainaus Terminatorista, kuten kohtaus jossa Greene kokeilee robottikättään, joka on lähes 1:1 Terminatorin vastaava. Aivot narikkaan niin kyllä tästä pitää.
300: Jälleen tuli katsottua tämä Zack Snyderin (mm. vuoden 2011 paras toimintaelokuva "Sucker Punch") ja onhan tämä aivan loistavaa ketsuppi lentää-viihdeettä. Elokuva perustuu tunnetun sarjakuvataiteilija Frank Millerin sekä Lynn Varleyn tekemään sarjakuvaromaaniin ja käsikirjoituksen tekivät kaverit Snyder, Kurt Johnstad ja Michael Gordon. Tarina on erittäin sotaan keskittyvä, mutta on siinä muutama hyvä draamakohtauskin ja elokuvan dialogi on täynnä muistettavia one-linereitä kuten monessa paikassa parodiotu "This is Sparta!" huudahdus. Elokuvan soundtrack toi jostain syystä paljon mieleen elokuvan "The Passion of the Christ", mikä ei ollut paha asia, koska kummassakin elokuvassa on nätti ja tunnelmallinen musiikkiraita. Musiikista huolehti mies nimeltään Tyler Bates. Elokuva on visuaalisuudeltaan erittäin nättiä ja CGI-taustat ovat erittäin hyvin toteutettu. Taistelut ovat erittäin veriset ja niitä on ilo katsoa. Pääroolissa nähdään Gerard Butler ja erittäin seksikäs Lena Headey. Kumpikin suorittivat roolinsa erinomaisesti, mutta Headley jää ruutuajassa pienemmälle kun miehet. Sivuroolissa nähdään mm. Dominic West, "Taru Sormusten herrasta"-leffoissa loistanut David Wenham, Vincent Regan, Michael Fassbender, Tom Wisdom, Andrew Pleavin, Andrew Tiernan ja pahiksena ollut brassi Rodrigo Santoro. Näyttelijä tekevät hyvät roolit, samoin ohjaaja, käsikirjoittajat ja efektitiimi. Ei huono elokuva ollenkaan.
30.8
Lehmäjengi: Disneyn studiotten vuonna 2004 valmistama animaatioelokuva on yksi firman parhaita, muttei animaatioteknisesti. Teknisesti elokuva on paikon hemmetin rumasti animoitu, mutta kaksikko Will Finn ja John Sanford ovat ohjanneet nerokkaan seikkailuleffan kolmesta lehmästä, jotka lähtevät jahtaamaan kuuluisaa karjavarasta voidakseen pelastaa karjatilansa palkkiorahoilla. Elokuvaa olivät käsikirjoitamassa mm. Will Finn, John Sanford, Robert Lence, Shirley Pierce, David Moses Pimentel ja Ralph Zondag. Tarinassa on paljon viittauksia tunnettuihin länkkäreihin ja etupäässä Sergio Leonen tuotantoon. Elokuvan soundtrack on sitä perustasoa, mutta muutama nätti laulu on mukana, jotka esittää suomeksi Laura Voutilainen. Myös suomenkielinen muu äänityöskentely on maailmaluokkaa. Kolmen lehmän roolissa ovat Eija Vilpas, Hanna Kaila ja Carla Rindell tehden hämmästyttävän hyvät roolisuorituksent. Sivurooleissa olivat mm. Jarkko Tamminen, Aarre Karén, Markus Bäckman, Petri Hanttu, Tom Pöysti ja Sasu Moilanen. Myös suomen paras ääninäyttelijä, Antti Pääkkönen teki pienen sivuääniroolin. Klassikko tämä todellakin on ja kannattaa katsoa.
31.8
Gesualdo ja kuoleman varjot: Hohoijakkaa, että olipa tämä saksalaisdokkari tyhmästi toteutettu, ei muuten mutta italodialogi jää jonkun monotonisesti puhuvan englantialöpisevän äijän puheen alle. Olisivat vaikka tekstittäneet, eli hommasta ei tahdo saada mitään selvää. Kuitenkin leffa kertoo italialaisesta säveltäjästä Carlo Gesualdosta (1566-1613), joka teki monia nättejä sävelmiä ja murhasi sekä vaimonsa Maria d'Avalosin sekä hänen rakastajansa Fabrizio Carafan vuonna 1590. Elokuva käsittelee jotenkin tylsästi tätä miestä, eikä enkkuraita helpota tuskaa yhtään. Vaikka ohjaajana toimi semmoinen nero kun Werner Herzog, epäonnistuu hän pahasti mielenkiintoisesta aiheestaan huolimatta aika pahasti. Olisi vaikka tehnyt elokuvaan muutamia näyteltyjä pätkiä Gesualdon elämästä ja tuosta murhasta niin olisi ollut mielenkiintoisempi. Elokuvassa kuullaan Gesualdon tekemää musiikkia ja kuoro laulaa miehen tekemiä Madigaaleja. Elokuvan kertojat ovat mielenkiintoisia tapauksia, mutta palaan jälleen tähän, heidän loistava dialoginsa jäi enkkudialogin alle tylysti. Rooleissa olivat mm. Pasquale D'Onofrio, Salvatore Catorano, Vincenzo Giusto, Principe d'Avalos ja Alan Curtis. Myös yksi italian parhaita naislaulajia, Milva, kävi näyttämässä laulutaitojaan (ja ihania tisujaan, lääh. Siitä kaksi tähteä lisää). Keskinkertainen hyvällä musiikilla höystetty dokkari, joka jäi etäiseksi.
Kommissar Rex- Endstation Wien: Tästä 86 minuuttisesta tv-elokuvasta sai alkunsa yksi keski-Euroopan parhaista poliisisarjoista, Poliisikoira Rex, joka jatkaa vieläkin matkaansa väsähtämättä, tosin kuitenkin italiassa. Tässä jaksossa esitellään Rex, hänen uusi omistajansa Richard Moser ja Moserin lähimmät työkaverit, koiria pelkäävä Ernst Stockinger, lihavahko Peter Höllerer ja aina näitä uusia italojaksoja lukuunottamatta aina esiintynyt rikoslaboration tutkija ja lääkäri tohtori Leo Graf. Vaikka jakso ja sarja yleensäkkin edustaa eurolaatua parhaimmillaan, se ei ensimmäisestä jaksostaan lähtien ole vielä muovautunut sellaiseksi kun sen myöhemmin saamme nähdä. Myös normaalien n.45 minuutin jaksojen kautta pituuden tasokkaasen tulokseen ei päästä, koska pituutta on ihan liikaa pitääkseen nerokastakaan tarinaa kautta kestonsa ajan pinnalla. Ohjaajana toimi tässä elokuvassa Hajo Gies ja kirjoittivat sarjan luojat Peter Hajek ja Peter Moser. Myös soundtrack (Gerd Schuller) oli erittäin nättiä. Elokuvan päärooleissa nähdään Tobias Moretti, Karl Markovics, Wolf Bachofner ja Rexinä Reginald von Ravenhorst niminen saksanpaimenkoira. Sivurooleissa olivat mm. semmoiset nimet kun Gerhard Zemann, Fritz Muliar, Christiane Hörbiger, Heinrich Schweiger, Aleksander Bardini ja Jaromír Borek tehden uskomattoman näyttäviä roolisuorituksia. Elokuva sekoittaa erinomaisella tavalla rikoskomediaa, gialloja, jännäreitä, rikosdraamaa ja toimintaa olematta kuitenkaan mikää sillisalaatti genresekoitus.
Villi, villi, villi länsi: Nyt taas VHS-hyllyn helmiä. Tämä vuonna 1967 valmistunut lännenkomedia on televio-ohjaajana tuotteliaampi William A. Graham, jonka filmografiaan kuuluvat mm. semmoiset elokuvat kun Guyana Tragedy: The Story of Jim Jones (1980), Harry Tracy, Desperado (1982), Paluu siniselle laguunille (1991) ja The Man Who Captured Eichmann (1996). Elokuva on hänen käsisään hyvin hallussa ja siitä saa kiittää myös elokuvan kirjoittajia, Joseph T. Steckiä ja Robert R. Youngia. Myös elokuvassa kuultava soundtrack on erittäin sopivaa ja laulu "The Ballad of Waterhole #3 (Code of the West)", jonka esittää Roger Miller on upea. Elokuvan huumori on erittäin onnistunutta ja myös näyttelijät avittavat sen onnistumiessa. Pääroolissa on aina mahtavaa työtä tekevä James Coburn sekä Carroll O'Connor ja todella kuuma Margaret Blye. Pienemmissäkin rooleissa olevat tekevät upeaa työtä kuten Claude Akins, Timothy Carey, Bruce Dern, Joan Blondell ja Harry Davis. Katsottava elokuva jos pitää loistavista lännenkomedioista.
2.9
The Atlantis Interceptors: Aloitin syyskuun ja vuoden 499 elokuvan tittelin sai tämä italialais-filippiiniläinen scifi-toiminta-seikkailu vuodelta 1983 ja jonka ohjaajana toimi monia kannibaalileffoja väsännyt Ruggero Deodato. Elokuvan todella nerokkaan käsikirjoituksen kirjoittivat kaverukset Tito Carpi ja Vincenzo Mannino. Elokuva on nerokas, viihdyttävä ja paikoin todella brutaalin maun saava pätkä, mutta voi sitä onnetonta joka aikoo katsoa saksittua ja englanniksi dubattua yksilöä tästä elokuvasta, hän totta vie tulee pettymään ja pahasti. Lähes kaikki raaimat raakuudet on pois saksittu ja monien näyttelijöiden kohdalla on karmea dubbaus pilaamassa tunnelmaa. Mutta kummassakin versiossa on DeAngelisin veljesten upea syntikkapoppi musiikkina ja pop-kappale "Black Inferno" on aivan loistava. Elokuvan tehosteet eivät päässeet huonon kuvanlaadun takia oikeuksiinsa mutta kyllä muutama nätti tehoste mukaan aina mahtuu kuten päänrepeytyminen, naisen palaminen, nuoli suun läpi ja Atlantiksen vajoaminen lopussa. Myös näyttelijätyö on kovalla pohjalla. Mukana oli monia hyviä näyttelijöitä kuten muutamissa kovissa italorainoissa esiintynyt Christopher Connelly (mm. "Manhattan Baby", "1990: I guerrieri del Bronx"), 22-vuotias söpöläinen Gioia Scola (mukana Lucio Fulcin "Conquestissa"), Tony King, 80-luvulla muutamissa italoleffoissa näytellyt Stefano Mingardo (mm. Lamberto Bavan "Blastfighter"), kovan luokan italostara Ivan Rassimov (Lenzin "Mies syvästä joesta", Deodaton "Ultimo Mondo Cannibale"), George Hilton sekä Michele Soavi ja pahiksen roolissa Bruce Baron. Kannattaa katsoa tämä yksi kaikkien aikojen parhaista toimintaleffoista.
3.9
Kauhu kintereillä: Mitähän voisi odottaa etukäteen elokuvalta, jonka juonen voisi sanoa kahdella sanalla "Killer Phone". No eipä paljoa muuta että onpa siinä juoni elokuvalle keksitty. Mutta kyllä siitäkin saavat italialaiset luotua loistoelokuvan. Ohjaajana hääri taas kerran italokauhun ja muidenkin genrejen expertti, Ruggero Deodato, joka tunnetaan etupäässä verisistä kannibaalileffoistaan, mutta osaa mies tehdä muutakin kuten tämä vuonna 1988 valmistunut elokuva todistaa. Deodato yhditää erinomaisesti yliluonnollista kauhua ja gialloa. Ja käsikirjoitus on 99%:sti loistavaa ja siitä vastasivat kolmikko Deodato, Joseph Cavara ja Maru Cavara. Ainoa ongelma on loppu joka on lievästi sanottuna hiukan tönkkä ja yksinkertainen loppu, mutta muuten tämä on erittäin pelottava, hiukan raaka ja aivan tajuttoman hyvällä musiikilla varustettu kauhuleffa. Soundtrackin sävelsi moniin muihinkin italoleffoihin musiikkia säveltänyt Claudio Simonetti. Muut elokan pikku viat tulevat esille sitten enkkudubissa, joka on muutamaa pikku mokaa lukuun ottamatta upeasti toteutettu. Ainoastaan muutamat italiankieliset sanat kuten "Buona Notta", "Bronto" ja "Ciao" pistivät kattilan kiehumaan koska miksi niiden pitää viljellä noita lohkaisuja kun muuten elokuva on englanniksi dubattu ja vielä miksi jotkut puhelinvastaajan äänet on italiaksi? Muuten en dubbia moiti. Sitten näyttelijöihin. Pääroolissa oli todella kaunis ja seksikäs Charlotte Lewis (varsinkin se kylpemiskohtaus on tämän elokuvan kohokohta), Marcello Modugno, Mel Gibsonin "The Passion of the Christ"-leffassa ylipappi Kaiffaksen roolissa loistanut Mattia Sbragia ja Argenton "Tenebressäkin" näytellyt typy Carola Stagnaro. Lisäksi sivuroolissa vilahtaa kohtausen verran William Berger tehden asiallista työtä. Tehosteet ovat erinomaisia aikaan nähden, mutta mihinkään gorefesteihin asti ei elokuvassa edetä. Kannattaa katsoa tämä yksi kaikkien aikojen parhaita kauhuleffoja.
Love & Loathing & Lulu & Ayano: Japanilainen draamaelokuva on jäänyt omalta osaltani melko vieraaksi elokuva-alaksi. Vuosi sitten katsoin vuonna 1979 valmistuneen "Imamura: Yön kasvot" ja tämän vuoden alussa vuodelta 2010 olevan "Cold Fishin". Kumpikin olivat pesunkestäviä sarjamurhaajakuvauksia, mutta tämä vuodelta 2010 oleva draama kertoo nuoresta Junkosta (aka Lulu) ja hänen työkaveristaan Ayanosta. Kumpikin ovat JAV (Japanese Adult Video) tähtiä. Vuodessa n.10 000 japanilaista nuorta naista joutuvat mukaan aikuisviihteeseen ja tämä on tarina heistä. Kuitenkin n. 95 % heistä jäävät tuntemattomiksi, mutta tämän elokuvan näyttelijät saavat vahvan fanikunnan. Elokuvan ohjasi vuoden 1987 "Lolita Vibrator Torturen" ohjannut Hisayasu Sato elokuvan käsikirjoitti alan ammattilaisten haastattelujen ja Atsuhiko Nakamuran kirjan pohjalta Naoko Nishida. Myös musiikki, jota elokuvassa ei paljoa soiteta, on todella elokuvaan sopivaa ja siitä vastasi Jun Kawabata. Elokuva on kuvattu HD-digivideokameralla ja se tuo elokuvaa jollain tapaan realistisemman tunnelman. Pääroolissa nähdään vakuuttava Norie Yasui. Muissa rooleissa olivat mm. Makiko Watanabe, Ryûnosuke Kawai ja Hirofumi Arai. Elokuva kannattaa katsoa, jos pitää draamasta.
The House by the Cemetery: Lucio Fulcin uran loistavin jakso sattui siihen 1970-1980 lukujen taitteeseen, jolloin syntyivät mm. Zombi 2, New York Ripper ja kolme muuta kauhuleffaa, joista yksi oli tämä "Quella villa accanto al cimitero"vuodelta 1981. Elokuvan käsikirjoittivat H.P. Lovecraftin innostuksen pohjalta Fulci, Giorgio Mariuzzo ja Dardano Sacchetti ja onhan se hyvä stoori. Perhe Boyle muuttaa New Yorkista Bostoniin taloon jossa Norman Boylen kollega on tehnyt itsemurhan ja samalla ottanut mukaansa rakastettunsa. No Normanille annetaan puoli vuotta aikaa saada kollegan tutkimukset loppuun. Mukana on rakas vaimo Lucy ja nuori poika Bob, joka on ainoa joka näkee tytön, Maen. Elokuvan upean musiikkiraidan sävelsi Walter Rizzati tehden sen taidolla. Myös erikoisefektit ovat nätit ja todella toimivat. Fulci myös käyttää kameraa hyvin luodessaan pelottavan tunnelman. Vaikka tässä kuinka kehuisi kaikkea muuta, niin tosiasia on että näyttelijät ovat homman avain a ja b. Naispääroolissa on kaunis Catriona MacColl ja miesroolin tekee aina hyvä Paolo Malco. Nuori ja kaunis Ania Pieroni on Ann-nimisenä lastenvahtina erinomainen. Poika-Bobin roolissa nähdään nuori ja etevä Giovanni Frezza, jonka dubbaus vie hahmolta pois, koska se on surkeasti totetutettua vinguntaa. Sivurooleissa oli myös muutamia erittäin hyviä näyttelijöitä kuten Silvia Collatina Mae-tyttönä, Dagmar Lassander, Daniela Doria ja Lucio Fulci. Erinomainen Fulci-tuotos 80-luvun alusta jossa on sopivassa suhteessa pelottavaa tunnelmaa ja brutaalia verenlennätystä.
Tiikeri ja Lumi: Italialainen romanttinen komedia ei ole itselleni tuttu lajityyppi, mutta nyt katsoin tämän Roberto Benignin ohjaaman romanttisen draamakomedian vuodelta 2005. Elokuva oli samaan aikaan hauska että myös onnistuneesti vakava ottaen lievästi jopa kantaan Yhdysvaltain sotaan Irakia vastaan. Elokuvan käsikirjoituksesta vastasivat Roberto Benigni ja Vincenzo Cerami tehden aivan ilmiömäisen loistavan käsikirjoituksen jolla pystyy haastamaan jo tympeiksi muodostuneita Hollywood-komedioita. Elokuvan musiikkikin oli aivan sitä euroopan kärkipäätä ja siitä vastasi jo 60-luvulla uransa aloittanut Nicola Piovani. Kaiken tämän kruunaavat hyvät näyttelijäsuorituset. Päärooleissa nähtävä kolmikko on elokuvan hauskuuden ehdoton edellytys ja päävastuun komiikasta vetää ohjaaja-käsikirjoittaja Roberto Benigni. Myös ranskalainen Jean Reno taitaa italian kielen tehden upean roolityön. Naisroolissa ollut Nicoletta Braschi jää miesten varjoon, mutta tekee lyhyen roolinsa erinomaisesti ollen siinä sivussa hieman kauniskin. Muissa rooleissa olivat mm. Tom Waits, Emilia Fox, Giuseppe Battiston, Lucia Poli, Andrea Renzi, Abdelhafid Metalsi sekä Pirrin söpöt sisarukset Chiara ja Anna. Aivan upea italialainen komedia, jossa riittää huisketta, draamaa ja huumoria aivan koko keston ajalle.
The Beyond: Jälleen Lucio Fulci teki laatukauhua eikä säästele verta ja suolia. Vaikka tämäkin elokuva on upea, niin kuitenkaan "The House by the Cemeteyn" kaltaiseen kauhuun ei ylletä. Käsikirjoitus on taas sitä tuttua Fulcia ja siitä vastasivat Fulcin lisäksi italokauhun ekspertti Dardano Sacchetti ja komediossa enemmänkin mukana ollut Giorgio Mariuzzo. Nyt musiikista vastasi monien muiden Fulcin elokuvien tapaan Fabio Frizzi tehden aivan upeita sävelmiä tähänkin elokuvaan. Elokuvan tehostepuoli oli kunnossa ja sen todistaa monet gore-mässäilyt kuten happoa naisen naamalle, alun seinällenaulitseminen, hämähäkkikohtaus (joka on leffan ällöttävin mielestäni) ja silmät päästä-kohtaus alussa. Myös pääroolissa oli kovan luokan näyttelijät kuten kahdessa muussakin Fulci leffassa näytellyt Catriona MacColl ja 1970-1990 luvuilla italoleffojen vakiokalustoa ollut David Warbeck (mm. "Viidakkoverilöyly", "Saalistaja"), Cinzia Monreale, Antoine Saint-John ja Veronica Lazar. Sivurooleissa olivat mm. Giovanni De Nava, Anthony Flees, Fulcin vakiokasvo Al Cliver, Maria Pia Marsala ja tietenkin Fulci itse. Kovan luokan italokauhua, joka kannattaa katsoa.
Sissi, nuori keisarinna: Vuonna 1955 alkunsa saanut Ernst Marischkan luoma trilogia Itävallan nuoresta keisarinna Elisabethistä sai seuraavana vuonna kakkososan, "Sissi - Die junge Kaiserin". Elokuva jatkaa siitä mihin edellinen osa on jäänyt eli häiden jälkimainingeista. Sissi ja Frans Josef ovat saaneet toisensa. Elokuvan upean soundtrackin sävelsi Anton Profes joka on säveltänyt musiikin moniin muihinkin elokuviin kuten kaksi muutakin Sissi-elokuvaa. Elokuvan pääroolissa nähdään 18-vuotias kaunokainen, Romy Schnider sekä Karlheinz Böhm. Kumpikin tekevät vahvat roolit elokuvassa. Sivurooleissa ovat mm. Romyn äiti Madga, Gustav Knuth, Vilma Degischer, Walter Reyer ja elokuvan koomikkohahmo Josef Meinrad. Kaikki näyttelijät tekevät laatutyötä. Vaikka elokuva perustuu vahvasti historiaan on käsikirjoittana ja ohjaajana Ernst Marischka ottanut reilusti taiteellisia vapauksia ja romantisoinut tapahtumia. Jos aiheesta haluaa katsoa historiallisesti luotettavamman kuvauksen suosittelen vuonna 2009 valmistunutta mini-sarjaa, jossa Sissiä näytteli Cristiana Capotoni.
4.9
Texas v.2000: Italialaista toimintaroskaa á la Joe D´Amato. Elokuva on sitä perus italotasoa ja täynnä epäloogisuuksia mistä saa monet hyvät naurut. Lisäksi elokuvan käsikirjoitti ja osaksi myös ohjasi italoleffojen monitoimimies George Easman yhdessä Aldo Florion kanssa sekoittaen erittäin paljon scifiä, toimintaa ja spagettiwesternejä. Väkivalta on tylyä ja Carlo Maria Cordion säveltämä soundtrack on asiansaosaavaa syntikkapimputusta. Tehosteet ovat aikaansa nähden erittäin kohtalaisesti toteutetut eikä niistä löydy sen pahemmin moitteen sijaa. Päärooleissa ovat monet italoleffojen kovat nimet kuten Al Cliver, Donald O'Brien ja Harrison Muller Jr. Muissa rooleissa olivat mm. Daniel Stephen, Peter Hooten, Hal Yamanouchi ja Sabrina Siani. Myös Geretta Geretta teki pienen esiintymisen leffassa. Enkkudubbi oli elokuvassa suoritettu erittäin hyvin. Kaikenlaista sontaa italialaiset suoltavat pitääkseen virettään yllään. Joe D´Amaton tuotannon harvinaisuus.
tiistai 23. elokuuta 2011
Viikko 34
22.8
13 ja risat: Tyttö, joka muuttuu toivomuksensa takia 13 vuotiaasta 30:kymppiseksi on idealtaan ihan kiva. Miten se toimii tässä Gary Winickn ohjaamassa ja Josh Goldsmithin ja Cathy Yuspan kynäilemässä elokuvassa. Muutamaa pikku vikaa lukuunottamatta hyvin. Elokuvan suurin ongelma on loppu, joka on hitusen tönkkö ja toinen pahempi ongelma on että draamaa on hiukan liian paljon (saa olla, muttei näin reilusti). Muuten elokuva on malliesimerkki toimivasta romanttisesta komediasta. Elokuvan soundtrack on laadukas ja sillä kuullaan monta hyvää biisiä kuten Belinda Carlislen esittämä Mad About You sekä Love is a Battlefield, jonka esittää Pat Benetar (kappaleen musavideo on DVD:n ekstroissa). Elokuvan huumori on erittäin hauskaa ja muutamaan kertaan sai oikein kunnolla revetä kuten kohtauksessa jossa tämä 13-vuotias 30:n ruumiissa menee iskemään jotain 13-vuotiasta poikaa ja tytön kaveri tulee sanoon että "lopeta, haluatko vankilaan?". Elokuvan pääroolissa nähdään komediaelokuvissa usein näytellyt Jennifer Garner ja hänen ihastustaan Mark Ruffalo. Pääosanäyttelijät ovat erinomaisia. Sivurooleissa olivat mm. ihan nätti Judy Greer, Andy "Klonkku" Serkis, Sam Ball ja Marcia DeBonis. Nuorta Jennaa näytteli Christa B. Allen, joka oli ihan sievä, mutta hiukan alinäyttelee. Hänen ihastustaan, Mattia, näyttelee Sean Marquette. Kelpo komedia, tässä saa nauraa.
23.8
Hautausmaasaari: Tämä ruotsalainen vuonna 2004 tehty mysteeriseikkailu on Blytonin "Viisikko"-kirjojen hengessä tehty elokuva. Elokuvan ohjasivat kaksikko Martin Forsström ja Daniel Möllberg ja erittäin onnistuneesta käsikirjoituksesta vastasivat Martin Forsström, Daniel Möllberg ja Richard Paulson. Elokuvassa eräälle saarelle saapuu kesäksi kotiin Henrik-niminen teinipoika ja samalle lautalle sattuu samanikäinen Anna-tyttö. Saarella Henrikin veljet, Kristian, Oskar ja Erik ottavat hänet vastaan. Saaren lähellä kuitenkin eräällä saarella on nähty venäläisiä ja jahti heidän nappaamisekseen on kova. Kun veljesten kaveri, vanha Pettersson katoaa alkavat veljekset, apunaan Anna, tutkia asiaa. Juoni on erittäin tiivistunnelmainen ja painajaiskohtaus oli toteutettu erittäin hyvin. Musiikista vastasivat Fredrik Wahlin ja Moonchild niminen naisbändi. Nuoret näyttelijät tekevät erinomaista työtä, kuten ruotsalaisilla on tapana. Veljeksinä nähdään Kasper Lindström, Jim Ramel Kjellgren, Arild Lagergren Jernselius ja Samuel Lucki-Rakana. Silmänruokana nähdään uransa ainoan leffaroolin tehnyt Helena Jacobsson Anna-tyttönä. Petterssonina nähdään erinonomaisen uran tehnyt Torsten Wahlund (mm. sellaisia elokuvia kun "Saari maailman huipulla", ruotsalais-jugoslavialainen western "Wild West Story", Dennis Hopperin tähdittämä svedutrilleri "Vaarallinen tehtävä" ja Keve Hjelmin ohjaama "Kuningas Henrik neljäs"). Veljesten vanhempia näyttelevät nätti Lotta Ramel ja Leif Andrée. Venäläisiä (jotka puhuvat oikeata venäjää) näyttevät Pjotr Giro, Georgi Staykov, Gabriel Pac ja Juri Schwartz. Myös Wahlund puhuu loistavaa venäjää. Kaikinpuolin mukiinmenevä ruotsalainen seikkailuelokuva, johon on saatu tungettua mukaan se pakollinen Hollywoodvientituote: päähenkilöiden salamarakastuminen.
24.8
Rikospoliisi Marja Kallio-Tuulen puolella: Minua on pitkään harmittanut suomalaisen nykyelokuvan ankea tasoa. Ainoat mielestäni katsottavat kotimaiset rajoittuvat Åke Lindmannin, Klaus Härön ja muutamiin sotaelokuviin, joten hurraahuudot ovat olleet harvassa. Tässä Leena Lehtolaisen romaaniin perustuvassa Tv-"elokuvassa" on sitä jotain, ja tälle annan kuuluvat abloodit. Elokuvan ohjasi Johanna Vuoksenmaa ja romaanin pohjalta kirjoitti Tove Idström. Elokuvassa on kautta koko keston (n.3 h) ajan oikeanlainen, realistinen asenne poliisien toimintaan. Vaikka se on hiukan romantisoitu, niin CSI ja muiden Hollywoodsarjojen tasolle ei kuitenkaan vaivuta (en halua haukkua CSI:tä, koska se on loistava sarja). Elokuvan soundtrack taas on aivan suomaisten tv-tuotosten kärkipäätä ja sen sävelsi DJ Slow (oikealta nimeltään Vellu Maurola). Elokuvaan on saatu sekoitettua sopivassa suhteessa draamaa, jännitystä, rauhallista elämänmenoa ja toiminnallinen loppukohtaus. Elokuvan pääroolissa nähdään euroopassakin uraa luonut Minna Haapkylä. Sivurooleissa muiden poliisien rooleissa oli kasa kovanluokan suomalaisia tähtiä: Petteri Summanen (Maria Kallion aviomiehenä), Juha Veijonen, Hannu-Pekka Björkman, Kari Hietalahti, Amira Khalifa, Kari-Pekka Toivonen ja Robert Enckell. Muissa sivurooleissa olivat mm. Pirkko Hämäläinen, Taneli Mäkelä, Esko Mäkelä, Antti Virmavirta ja yhden leffan parhaista rooleista tehnyt Liisi Tandefelt.
25.8
The Perfume of the Lady in Black: 1970-luku oli vuosikymmen, joilloin tehtiin liukuhihnalta kasapäin kauhujännäreitä. Tämä Giallo-genren edustaja vuodelta 1974 on alansa kärkipäätä. Elokuva Il Profumo Della Signora In Nero on Francesco Barillin ohjaama ja sen käsikirjoitti Barilli, yhdessä Massimo D'Avakin kanssa. Giallo-genre on tullut itselleni etupäässä tutuksi Lucio Fulcin ja Dario Argenton klassikoiden (Kauhujen kylä, Tenebre) kautta ja tämä teos häkellytti minut, koska se ei ollut lähes yhtään raaka, paitsi viimeinen parikymmenminuuttia, jossa efektit oli hoidettu mallikelpoisesti. Elokuvan nätin soundtrackin oli säveltänyt nero nimeltään Nicola Piovani. Elokuvan pääroolissa nähdään amerikkalainen, euroopassa uraa luonut Mimsy Farmer ("Body Count", "Concorde Affaire '79"). Aiemmissa elokuvissa, jotka häneltä olen nähnyt, hän on semmoinen siveyden sipuli, mutta nyt hän esittelee hiukan rintojaan ja karvakolmiokin vilahtaa. Sivurooleissa nähdään mm. Maurizio Bonuglia, Mario Scaccia, Jho Jhenkins, Nike Arrighi ja Donna Jordan. Jos yksi sivunäyttelijä täytyy nostaa muita korkeammalle, se on vasta 9-vuotias Lara Wendel. Seuraava roolityö tästä tulisi olemaan vuonna 1977 valmistunut kohua, sensuuria ja kieltoja saanut draama "Spielen wir Lieben". Wendel tekee pienen roolinsa erinomaisesti. Vaikka elokuva onkin hyvä niin ainoa miinus tulee siitä että elokuva on italiaksi joka varsinaisesti ole elokuvan vika vaan sen vika ettei siinä ole enkkutekstejä.
27.8
Vampire Girl vs Frankenstein Girl: Tämä oli jo vuoden kolmas japanilainen Splatter-elokuva. Kaksi aiempaa olivat Tokyo Gore Police ja The Machine Girl. Tämä oli näistä kolmesta paras (ei sillä että kaksi muuta olisivat olleet huonoja). Elokuva on tarkoituksella yliampuva ja tarkoituksella CGI:it ovat supersurkeat. Elokuvan ohjauksesta vastasivat kaksikko Yoshihiro Nishimura ja Naoyuki Tomomatsu, joista Nishimura on vastannut sellaisten splatter-elokuvien ohjauksesta kun Tokyo Gore Police (2008), RoboGeisha (2009), Helldriver (2010) ja Mutant Girls Squard (2010). Näistä RoboGeisha on kiltein, lähes lastenelokuva. Mutta tämä ei ole lastenelokuva, vaan puhdas väkivaltakomedia, jossa veri lentää sellaista tahtia ettei ole tosikaan. Elokuva perustuu Shungiku Uchidan mangaan "Kyûketsu Shôjo tai Shôjo Furanken" ja sen käsikirjoitti elokuvaksi Naoyuki Tomomatsu. Elokuvan aivan täydellistä hipovan soundtrackin sävelsi Kou Nakagawa. Elokuvan efektit, kuten aiemmin mainitsin, olivat aivan persiistä, mutta tarkoituksella, koska se toi elokuvaan sen sopivan kieli poskella meiningin ja elokuvan huumori oli aivan sairaan hauskaa. Pääroolissa Vampyyrityttönä oli söpö Yukie Kawamura ja Frankensteintyttönä Eri Otoguro. Miespääroolissa oli erinomainen Takumi Saitô. Vaikka elokuvan näyttelijöitä on vaikea kehua erikoiskiitosta saa superseksikäs Sayaka Kametani terveydenhoitajana, Tokyo Gore Policessakin näytellyt Jiji Bû ja superstara ja ex-malli Eihi Shiina lyhyestä roolistaan. Kanji Tsuda oli aivan sekopäisessä roolissaan mahtava. Statisteiksi jäävät Namie Terada ja Takashi Shimizu tekivät myös ihan kelpo roolit.
La casa 4 (Witchcraft) : Ei helvetti millasta sontaa voidaan italiassakin suoltaa, tai ei nyt täysin italiassa, sillä osa rahasta tuli jenkeistä. Vaikka elokuva olisi kuinka halpis, niin jonkilaista tasoa siinä sentään pitää olla sentään, vaikka käsikirjoituksessa. Elokuva toimii jatko-osana samana vuonna ilmestyneelle Umberto Lenzin La Casa 3-elokuvalle. Nyt ohjaajana oli vain Fabrizio Laurenti. Elokuvan oudon kässärin rustasivat Harry Spalding ja monien elokuvien veteraani Daniele Stroppa. Elokuvassa on huonouden lisäksi muutamia hyviä osia kuten muutama pelottava kohtaus ja parit gore-tehosteet ja tietenkin edellisestä osasta poiketen tässä on hieman erotiikkaa kuten Catherine Hicklandin tisut. Elokuvan muissa rooleissa nähdään Baywatchista ja Ritari Ässästä tuttu David Hasselhoff ja Manaajassa tunnetuksi tullut Linda Blair. Lisäksi rooleissa ovat mm. Annie Ross, Hildegard Knef, Leslie Cummingm, Robert Champagne, Rick Farnsworth ja Michael Manchester. Jos ei ole parempaa saatavilla niin kyllä tämän katsoo.
Lolita Vibrator Torture: Kerran nettiä surffatessani huomasin tämmöisen elokuvan ja ajattelin että mitähän se pitää sisällään. No siispä katsoin sen ja huomasin että se oli aika juoneton tapaus, jossa oli tosin omat hetkensä. Elokuva on niitä elokuvia mitä ei kannata katsoa jos on herkkä seksuaaliselle väkivallalle. Elokuva kertoo nuoresta yläasteella olevasta tytöstä ja hänen kaappaajansa välille syttyvästä romanttisesta suhteesta. Elokuvan ohjasi monien tämmöisten "törkyleffojen" ohjaaja Hisayasu Sato ja käsikirjoitti Shirô Yumeno. Elokuva ei tosiaankaan ole elokuvahistoriassa mitenkään ihmeellinen raina, mutta näyttelijät: Yutaka Ikejima, Kiyomi Ito ja Takeshi Itô tekivät melko hyvää työtä päärooleissaan. Elokuva oli tyyliltään aika paljon samankaltainen kun Guinea Pig-lyhärit.
28.8
Super Gore Girl: Ei hemmetti miten japanilaiset voivat suoltaa näitä loistorainoja joka tuutista. Nyt ohjaajana toimi Toshio Tabuchi tehden tämän upealla visuaalisella ilmeellä, nätillä musiikilla ja erinomaisilla gore/splatter-efekteillä leikittelevän lyhytelokuvan (45 min). Elokuvan käsikirjoitus on erittäin nerokas sekoittaen viittauksia kommunistiseen tyttöjärjestöön sekä kristinuskoon. Vaikka elokuva luokitellaankin splatteriksi, sitä tosin ei ole kuin muutama minuuti lopussa ja se on erittäin brutaalia. Elokuvan visuaalisuus hivelee silmää erinomaisuudellaan. Päärooleissa olevat tytöt eivät varsinaisesti ole näyttelijöitä, mutta suorittavat tonttisa silti erinomaisesti. Rooleissa nähdään AKB48-tyttöbändistä tuttu Sayaka Akimoto, laulaja-malli Nao Nagasawa, Miki Yabe sekä Miss Magazine 2007 Aika. Kelpo sekoilu tämä oli.
The Adventures of Ichabod and Mr. Toad: Disneyn 11 klassikko, mutta yksi heikoimmista, muttei kuitenkaan läpeensä surkea. Ok animaatio, muutama nerokas oivallus sekä pari hauskaa vitsiä tässä on. Elokuvassa on kaksi lyhyttä tarinaa: Kenneth Grahamen kirjoittama brittisatu "Kaislikossa suhisee" ja Washington Irvingin kirjoittama amerikkalainen satu "Legenda päättömästä ratsumiehestä". Ensimmäinen oli se paremmin toteutettu ja se oli ennestään itselleni tuttu. Tarina etenee hyvin ja päääänirooleissa olevat Eric Blore, J. Pat O'Malley, Colin Campbell, Campbell Grant ja Claud Allister tekevät kelpo työtä. Mutta toinen puolisko elokuvasta ei ole kauhean tasokasta. Ainoastaan laulajalegenda Bing Crosby tuo siihen kertojanroolissaan jotain mielenkiintoa. Animaatio on nättiä ja elokuvan parhaat vitsit ovat tässä, mutta kerronta tökkii jotenkin ja pahasti. Elokuvan loppukin on jotenkin jäykähkö eikä jaksa innostaa sen pahemmin. Lopetus on muutenkin niin ei-Disneymäinen että pahaa tekee. Klassikko tämä on (tehty 1949), mutta sen aaltomaisesta poukkoilusta en pidä. Kannattaa mielummin katsoa Kaislikossa suhisee-elokuva omana teoksenaan.
13 ja risat: Tyttö, joka muuttuu toivomuksensa takia 13 vuotiaasta 30:kymppiseksi on idealtaan ihan kiva. Miten se toimii tässä Gary Winickn ohjaamassa ja Josh Goldsmithin ja Cathy Yuspan kynäilemässä elokuvassa. Muutamaa pikku vikaa lukuunottamatta hyvin. Elokuvan suurin ongelma on loppu, joka on hitusen tönkkö ja toinen pahempi ongelma on että draamaa on hiukan liian paljon (saa olla, muttei näin reilusti). Muuten elokuva on malliesimerkki toimivasta romanttisesta komediasta. Elokuvan soundtrack on laadukas ja sillä kuullaan monta hyvää biisiä kuten Belinda Carlislen esittämä Mad About You sekä Love is a Battlefield, jonka esittää Pat Benetar (kappaleen musavideo on DVD:n ekstroissa). Elokuvan huumori on erittäin hauskaa ja muutamaan kertaan sai oikein kunnolla revetä kuten kohtauksessa jossa tämä 13-vuotias 30:n ruumiissa menee iskemään jotain 13-vuotiasta poikaa ja tytön kaveri tulee sanoon että "lopeta, haluatko vankilaan?". Elokuvan pääroolissa nähdään komediaelokuvissa usein näytellyt Jennifer Garner ja hänen ihastustaan Mark Ruffalo. Pääosanäyttelijät ovat erinomaisia. Sivurooleissa olivat mm. ihan nätti Judy Greer, Andy "Klonkku" Serkis, Sam Ball ja Marcia DeBonis. Nuorta Jennaa näytteli Christa B. Allen, joka oli ihan sievä, mutta hiukan alinäyttelee. Hänen ihastustaan, Mattia, näyttelee Sean Marquette. Kelpo komedia, tässä saa nauraa.
23.8
Hautausmaasaari: Tämä ruotsalainen vuonna 2004 tehty mysteeriseikkailu on Blytonin "Viisikko"-kirjojen hengessä tehty elokuva. Elokuvan ohjasivat kaksikko Martin Forsström ja Daniel Möllberg ja erittäin onnistuneesta käsikirjoituksesta vastasivat Martin Forsström, Daniel Möllberg ja Richard Paulson. Elokuvassa eräälle saarelle saapuu kesäksi kotiin Henrik-niminen teinipoika ja samalle lautalle sattuu samanikäinen Anna-tyttö. Saarella Henrikin veljet, Kristian, Oskar ja Erik ottavat hänet vastaan. Saaren lähellä kuitenkin eräällä saarella on nähty venäläisiä ja jahti heidän nappaamisekseen on kova. Kun veljesten kaveri, vanha Pettersson katoaa alkavat veljekset, apunaan Anna, tutkia asiaa. Juoni on erittäin tiivistunnelmainen ja painajaiskohtaus oli toteutettu erittäin hyvin. Musiikista vastasivat Fredrik Wahlin ja Moonchild niminen naisbändi. Nuoret näyttelijät tekevät erinomaista työtä, kuten ruotsalaisilla on tapana. Veljeksinä nähdään Kasper Lindström, Jim Ramel Kjellgren, Arild Lagergren Jernselius ja Samuel Lucki-Rakana. Silmänruokana nähdään uransa ainoan leffaroolin tehnyt Helena Jacobsson Anna-tyttönä. Petterssonina nähdään erinonomaisen uran tehnyt Torsten Wahlund (mm. sellaisia elokuvia kun "Saari maailman huipulla", ruotsalais-jugoslavialainen western "Wild West Story", Dennis Hopperin tähdittämä svedutrilleri "Vaarallinen tehtävä" ja Keve Hjelmin ohjaama "Kuningas Henrik neljäs"). Veljesten vanhempia näyttelevät nätti Lotta Ramel ja Leif Andrée. Venäläisiä (jotka puhuvat oikeata venäjää) näyttevät Pjotr Giro, Georgi Staykov, Gabriel Pac ja Juri Schwartz. Myös Wahlund puhuu loistavaa venäjää. Kaikinpuolin mukiinmenevä ruotsalainen seikkailuelokuva, johon on saatu tungettua mukaan se pakollinen Hollywoodvientituote: päähenkilöiden salamarakastuminen.
24.8
Rikospoliisi Marja Kallio-Tuulen puolella: Minua on pitkään harmittanut suomalaisen nykyelokuvan ankea tasoa. Ainoat mielestäni katsottavat kotimaiset rajoittuvat Åke Lindmannin, Klaus Härön ja muutamiin sotaelokuviin, joten hurraahuudot ovat olleet harvassa. Tässä Leena Lehtolaisen romaaniin perustuvassa Tv-"elokuvassa" on sitä jotain, ja tälle annan kuuluvat abloodit. Elokuvan ohjasi Johanna Vuoksenmaa ja romaanin pohjalta kirjoitti Tove Idström. Elokuvassa on kautta koko keston (n.3 h) ajan oikeanlainen, realistinen asenne poliisien toimintaan. Vaikka se on hiukan romantisoitu, niin CSI ja muiden Hollywoodsarjojen tasolle ei kuitenkaan vaivuta (en halua haukkua CSI:tä, koska se on loistava sarja). Elokuvan soundtrack taas on aivan suomaisten tv-tuotosten kärkipäätä ja sen sävelsi DJ Slow (oikealta nimeltään Vellu Maurola). Elokuvaan on saatu sekoitettua sopivassa suhteessa draamaa, jännitystä, rauhallista elämänmenoa ja toiminnallinen loppukohtaus. Elokuvan pääroolissa nähdään euroopassakin uraa luonut Minna Haapkylä. Sivurooleissa muiden poliisien rooleissa oli kasa kovanluokan suomalaisia tähtiä: Petteri Summanen (Maria Kallion aviomiehenä), Juha Veijonen, Hannu-Pekka Björkman, Kari Hietalahti, Amira Khalifa, Kari-Pekka Toivonen ja Robert Enckell. Muissa sivurooleissa olivat mm. Pirkko Hämäläinen, Taneli Mäkelä, Esko Mäkelä, Antti Virmavirta ja yhden leffan parhaista rooleista tehnyt Liisi Tandefelt.
25.8
The Perfume of the Lady in Black: 1970-luku oli vuosikymmen, joilloin tehtiin liukuhihnalta kasapäin kauhujännäreitä. Tämä Giallo-genren edustaja vuodelta 1974 on alansa kärkipäätä. Elokuva Il Profumo Della Signora In Nero on Francesco Barillin ohjaama ja sen käsikirjoitti Barilli, yhdessä Massimo D'Avakin kanssa. Giallo-genre on tullut itselleni etupäässä tutuksi Lucio Fulcin ja Dario Argenton klassikoiden (Kauhujen kylä, Tenebre) kautta ja tämä teos häkellytti minut, koska se ei ollut lähes yhtään raaka, paitsi viimeinen parikymmenminuuttia, jossa efektit oli hoidettu mallikelpoisesti. Elokuvan nätin soundtrackin oli säveltänyt nero nimeltään Nicola Piovani. Elokuvan pääroolissa nähdään amerikkalainen, euroopassa uraa luonut Mimsy Farmer ("Body Count", "Concorde Affaire '79"). Aiemmissa elokuvissa, jotka häneltä olen nähnyt, hän on semmoinen siveyden sipuli, mutta nyt hän esittelee hiukan rintojaan ja karvakolmiokin vilahtaa. Sivurooleissa nähdään mm. Maurizio Bonuglia, Mario Scaccia, Jho Jhenkins, Nike Arrighi ja Donna Jordan. Jos yksi sivunäyttelijä täytyy nostaa muita korkeammalle, se on vasta 9-vuotias Lara Wendel. Seuraava roolityö tästä tulisi olemaan vuonna 1977 valmistunut kohua, sensuuria ja kieltoja saanut draama "Spielen wir Lieben". Wendel tekee pienen roolinsa erinomaisesti. Vaikka elokuva onkin hyvä niin ainoa miinus tulee siitä että elokuva on italiaksi joka varsinaisesti ole elokuvan vika vaan sen vika ettei siinä ole enkkutekstejä.
27.8
Vampire Girl vs Frankenstein Girl: Tämä oli jo vuoden kolmas japanilainen Splatter-elokuva. Kaksi aiempaa olivat Tokyo Gore Police ja The Machine Girl. Tämä oli näistä kolmesta paras (ei sillä että kaksi muuta olisivat olleet huonoja). Elokuva on tarkoituksella yliampuva ja tarkoituksella CGI:it ovat supersurkeat. Elokuvan ohjauksesta vastasivat kaksikko Yoshihiro Nishimura ja Naoyuki Tomomatsu, joista Nishimura on vastannut sellaisten splatter-elokuvien ohjauksesta kun Tokyo Gore Police (2008), RoboGeisha (2009), Helldriver (2010) ja Mutant Girls Squard (2010). Näistä RoboGeisha on kiltein, lähes lastenelokuva. Mutta tämä ei ole lastenelokuva, vaan puhdas väkivaltakomedia, jossa veri lentää sellaista tahtia ettei ole tosikaan. Elokuva perustuu Shungiku Uchidan mangaan "Kyûketsu Shôjo tai Shôjo Furanken" ja sen käsikirjoitti elokuvaksi Naoyuki Tomomatsu. Elokuvan aivan täydellistä hipovan soundtrackin sävelsi Kou Nakagawa. Elokuvan efektit, kuten aiemmin mainitsin, olivat aivan persiistä, mutta tarkoituksella, koska se toi elokuvaan sen sopivan kieli poskella meiningin ja elokuvan huumori oli aivan sairaan hauskaa. Pääroolissa Vampyyrityttönä oli söpö Yukie Kawamura ja Frankensteintyttönä Eri Otoguro. Miespääroolissa oli erinomainen Takumi Saitô. Vaikka elokuvan näyttelijöitä on vaikea kehua erikoiskiitosta saa superseksikäs Sayaka Kametani terveydenhoitajana, Tokyo Gore Policessakin näytellyt Jiji Bû ja superstara ja ex-malli Eihi Shiina lyhyestä roolistaan. Kanji Tsuda oli aivan sekopäisessä roolissaan mahtava. Statisteiksi jäävät Namie Terada ja Takashi Shimizu tekivät myös ihan kelpo roolit.
La casa 4 (Witchcraft) : Ei helvetti millasta sontaa voidaan italiassakin suoltaa, tai ei nyt täysin italiassa, sillä osa rahasta tuli jenkeistä. Vaikka elokuva olisi kuinka halpis, niin jonkilaista tasoa siinä sentään pitää olla sentään, vaikka käsikirjoituksessa. Elokuva toimii jatko-osana samana vuonna ilmestyneelle Umberto Lenzin La Casa 3-elokuvalle. Nyt ohjaajana oli vain Fabrizio Laurenti. Elokuvan oudon kässärin rustasivat Harry Spalding ja monien elokuvien veteraani Daniele Stroppa. Elokuvassa on huonouden lisäksi muutamia hyviä osia kuten muutama pelottava kohtaus ja parit gore-tehosteet ja tietenkin edellisestä osasta poiketen tässä on hieman erotiikkaa kuten Catherine Hicklandin tisut. Elokuvan muissa rooleissa nähdään Baywatchista ja Ritari Ässästä tuttu David Hasselhoff ja Manaajassa tunnetuksi tullut Linda Blair. Lisäksi rooleissa ovat mm. Annie Ross, Hildegard Knef, Leslie Cummingm, Robert Champagne, Rick Farnsworth ja Michael Manchester. Jos ei ole parempaa saatavilla niin kyllä tämän katsoo.
Lolita Vibrator Torture: Kerran nettiä surffatessani huomasin tämmöisen elokuvan ja ajattelin että mitähän se pitää sisällään. No siispä katsoin sen ja huomasin että se oli aika juoneton tapaus, jossa oli tosin omat hetkensä. Elokuva on niitä elokuvia mitä ei kannata katsoa jos on herkkä seksuaaliselle väkivallalle. Elokuva kertoo nuoresta yläasteella olevasta tytöstä ja hänen kaappaajansa välille syttyvästä romanttisesta suhteesta. Elokuvan ohjasi monien tämmöisten "törkyleffojen" ohjaaja Hisayasu Sato ja käsikirjoitti Shirô Yumeno. Elokuva ei tosiaankaan ole elokuvahistoriassa mitenkään ihmeellinen raina, mutta näyttelijät: Yutaka Ikejima, Kiyomi Ito ja Takeshi Itô tekivät melko hyvää työtä päärooleissaan. Elokuva oli tyyliltään aika paljon samankaltainen kun Guinea Pig-lyhärit.
28.8
Super Gore Girl: Ei hemmetti miten japanilaiset voivat suoltaa näitä loistorainoja joka tuutista. Nyt ohjaajana toimi Toshio Tabuchi tehden tämän upealla visuaalisella ilmeellä, nätillä musiikilla ja erinomaisilla gore/splatter-efekteillä leikittelevän lyhytelokuvan (45 min). Elokuvan käsikirjoitus on erittäin nerokas sekoittaen viittauksia kommunistiseen tyttöjärjestöön sekä kristinuskoon. Vaikka elokuva luokitellaankin splatteriksi, sitä tosin ei ole kuin muutama minuuti lopussa ja se on erittäin brutaalia. Elokuvan visuaalisuus hivelee silmää erinomaisuudellaan. Päärooleissa olevat tytöt eivät varsinaisesti ole näyttelijöitä, mutta suorittavat tonttisa silti erinomaisesti. Rooleissa nähdään AKB48-tyttöbändistä tuttu Sayaka Akimoto, laulaja-malli Nao Nagasawa, Miki Yabe sekä Miss Magazine 2007 Aika. Kelpo sekoilu tämä oli.
The Adventures of Ichabod and Mr. Toad: Disneyn 11 klassikko, mutta yksi heikoimmista, muttei kuitenkaan läpeensä surkea. Ok animaatio, muutama nerokas oivallus sekä pari hauskaa vitsiä tässä on. Elokuvassa on kaksi lyhyttä tarinaa: Kenneth Grahamen kirjoittama brittisatu "Kaislikossa suhisee" ja Washington Irvingin kirjoittama amerikkalainen satu "Legenda päättömästä ratsumiehestä". Ensimmäinen oli se paremmin toteutettu ja se oli ennestään itselleni tuttu. Tarina etenee hyvin ja päääänirooleissa olevat Eric Blore, J. Pat O'Malley, Colin Campbell, Campbell Grant ja Claud Allister tekevät kelpo työtä. Mutta toinen puolisko elokuvasta ei ole kauhean tasokasta. Ainoastaan laulajalegenda Bing Crosby tuo siihen kertojanroolissaan jotain mielenkiintoa. Animaatio on nättiä ja elokuvan parhaat vitsit ovat tässä, mutta kerronta tökkii jotenkin ja pahasti. Elokuvan loppukin on jotenkin jäykähkö eikä jaksa innostaa sen pahemmin. Lopetus on muutenkin niin ei-Disneymäinen että pahaa tekee. Klassikko tämä on (tehty 1949), mutta sen aaltomaisesta poukkoilusta en pidä. Kannattaa mielummin katsoa Kaislikossa suhisee-elokuva omana teoksenaan.
tiistai 16. elokuuta 2011
Viikko 33
15.8
Kolme caballeroa: Tämä Disneyn 7. klassikko vuodelta 1944 yhdistää animaatiotia ja oikeaa elokuvaa erinomaisesti ja muodostaa yhden parhaimmista kokonaisuuksista koskaan. Elokuvan ohjasivat Norman Ferguson, Clyde Geronimi, Jack Kinney, Bill Roberts ja Harold Young ja käsikirjoitusryhmään kuuluivat mm. Homer Brightman, Ernest Terrazas, Ted Sears, Bill Peet, Ralph Wright, Elmer Plummer, Roy Williams ja Webb Smith. Elokuva kertoo Aku Ankasta ja hänen kahdesta etelä-amerikkaisesta toveristaan, Pachito Pistolesista ja José Cariocasta ja heidän seikkailustaan etelä-amerikassa Brasiliassa ja Meksikossa jossa tapaavat kauniit naisia ja katsovat tanssiesityksiä. Elokuvan laulut ovat aivan taivaallisen loistavia kuten "The Three Caballeros (Ay, Jalisco, no te rajes!)", "Baía (No baixa do sapateiro)", "You Belong To My Heart (Solamente una vez)" ja "Sobre las olas (Over the Waves)". Elokuvassa puhutaan englannin lisäksi portugalia ja espanjaa, joka tuo elokuvaan syvyyttä. Kolmen caballeron ääninäyttelijät tekevät taivaallisen mahtavat ääniroolit. Clarence Nash (Aku Ankka), Joaquin Garay (Panchito) ja José Oliveira (José Carioca). Naiskauneutta toivat live-pätkiin Aurora Miranda, Carmen Molina ja Dora Luz. Muissa ääniroolissa olivat mm. Sterling Holloway ja Pinto Colvig.
16.8
Oh, Susanna!: Yhdysvaltalainen vuonna 1936 valmistunut komediallinen musiikkiromanttinen lännenelokuva, jonka ohjasi Joseph Kane ja kirjoitti Oliver Drake oman tarinansa pohjalta. Elokuva on mielestäni erittäin asiallinen ja siitä saa muutamat hyvät naurut, mutta sen todella lyhyt pituus (54 minuuttia) ei riitä kuitenkaan täysin hyvän elokuvan tarinan kertomiseen. Elokuvasta olisi ollut potentiaalia puolitoistatuntiseksi mutta ei. Elokuvan musiikeista nimikkobiisi, Oh Susanna on todella nätti ja sopii leffaan hyvin. Elokuvan aika kuvaa jotain 1920-1930 lukujen taitessa jossain amerikan keskilännessä. Se sekoittaa hyvin 30-luvun rikoselokuvia (autoja, gangstereita) ja klassista villiä länttä (hevosia, autiomaata). Elokuvan pääroolissa nähdään Gene Autry, joka tekee ihan kelpo roolisuorituksen. Myös Smiley Burnette ja nätti Frances Grant ovat omissa rooleissaan siedettäviä, vaikka he jäävät Autryn taakse auttamattomasti. Muissa rooleissa olivat mm, Earle Hodgins, Donald Kirke ja Boothe Howard.
17.8
Cavalry: Jälleen lyhyt (1h03 min) länkkäri vuodelta 1936. Elokuvan ohjasi ja osin käsikirjoitti Robert N. Bradbury yhdessä George H. Plymptonin kanssa. Kässäri oli mielenkiintoinen, mutta olisi sitä nyt sentään puolisen tuntia pidentää. Elokuvan romanttinen sivujuoni käydään niin sanoakseni kusten juosten läpi ja tarinaa ei ehditä kunnolla syventää. Elokuvassa eletään Yhdysvaltain sisällissodan jälkimaininkeja. Elokuvan pääroolissa nähdään lännenleffojen vakionaama Bob Steele ja naisroolissa kaunis Frances Grant, mutta hänen roolinsa jää erittäin minimaaliseksi. Muissa rooleissa ovat mm. Karl Hackett, Hal Price, Earle Ross ja Ed Cassidy tehden roolinsa ihan asiallisesti. Ihan kiva pikku länkkäri 30-luvulta.
18.8
Suvaitsemattomuus: Tämä 535 elokuvaa ohjanneen D.W. Griffithin tuotantoon kuuluu tämä vuonna 1916 valmistunut mykkäelokuva, joka on yksi mahtavampia elokuvia mitä koskaan on tullut katsottua. Elokuvan efektit ovat lähes verrattavissa moniin uudempiin tuotoksiin. Elokuvalla on mammuttimainen pituus, lähes 3 tuntia, mutta jaksaa silti pitää mielenkiinnon yllä. Elokuvassa seurataan neljää tarinaa: Eniten ruutuaikaa saavat nykyaikaan sijoittuva rikosdraama, joka on erittäin onnistunut ja olisi ollut sellainen varmaan omana elokuvaan. Toinen on muinaiseen Babyloniaan sijoittuva sotaisa tarina, jossa on elokuvan mahtavimmat tehosteet ja lavasteet. Pienemmän roolin saavat tarinat Ranskasta ja Jeesuksesta, jotka ovat kuitenkin erittäin mielenkiintoisia. Elokuvan päärooleja on vaikea sanoa mutta nykyaikaan sijoittuvassa tarinassa pääroolissa olleet Mae Marsh ja Walter Long. Marsh tekee aivan älyttämän mahtavaa roolia. Muissa isoimmissa rooleissa elokuvassa ovat mm. Margery Wilson, Alfred Paget, Seena Owen ja yhden elokuvan loistavimmista rooleista tehnyt Constance Talmadge. Elokuva oli aikaan nähden erittäin raaka ja muutamassa kohden oli aika eroottista kuvastoa. Elokuvan Suomi-ikäraja K-3 ihmetytti, parempi olisi varmaan K-15.
20.8
Indiana Jones ja Viimeinen ristiretki: Tämä Indiana Jones - elokuvasarjan kolmas osa (1989) kuuluu sarjan parhaisiin niin toiminnan kun huumorinkin osalta. Elokuvan ohjasi tuttuun tyyliin Steven Spielberg ja käsikirjoittivat Jeffrey Boam, George Lucas, Menno Meyjes ja Philip Kaufman. Elokuvassa jahdataan maineikasta Graalin maljaa ja maljaa havittelevat isä ja poika Jonesin lisäksi ykkösosasta tutut viholliset, Natsit. Elokuvan soundtrack oli heikkoa, mutta teemasävel oli tuttua John Williamsia. Elokuvan tehosteet olivat melko hyvät, mutta muutama kökköys kyllä oli havaittavissa. Tuttuun tapaan pääroolissa nähdään Harrison Ford, joka tekeekin totuttuun tapaan hyvän roolin. Isä Jonesin roolin on saatu näyttelijäikoni Sean Connery, jonka suusta kuuluukin muutama oiva läppä. Sivurooleissa hyviksinä ovat lisäksi Denholm Elliott ja John Rhys-Davies. Pahiksien rooleissa ovat mm. erittäin nätti Alison Doody, Julian Glover ja Michael Byrne. Elokuvan alussa nuorta Indianaa näyttelee nuorena kuollut River Phoenix.
21.8
Laputa-linna taivaalla: Tämä Animeikoni Hayo Miyazakin vuonna 1986 ohjaama seikkailuanime oli sellainen ohjausvirettä ylläpitävä teos kahden klassikon: Tuulen laakso Nausicaä (1984) ja Naapurini Totoro (1988) välissä. Teknisesti se tuo mieleen paljon Nausicaän niin visuaalisuudesta kun hahmotyyppienkin osalta. Tarina vain ei ole ihan niin kiinnostava, mutta olihan tässä hyvää huumoria mukana. Elokuvan musiikki oli korviahivelevän kaunista ja siitä vastasi tuttuun tyyliin Joe Hishaishi. Elokuvan loppulaulu Kimi wo Nosete, jonka lauloi Azumi Inoue oli erittäin nätti. Elokuvassa oli paljon viittaksia Nausicaä elokuvaan kutene Laputassa asuvat raidalliset ketut. Elokuvan päääänirooleissa ovat Mayumi Tanaka ja Keiko Yokozawa. Sivuäänirooleissa, jotka tekevät myös erinomaista työtä, ovat mm. Kotoe Hatsui, Minori Terada, Fujio Tokita ja Takumi Kamiyama. Hauska, jännittävä sekä viihdyttävä elokuva.
Kolme caballeroa: Tämä Disneyn 7. klassikko vuodelta 1944 yhdistää animaatiotia ja oikeaa elokuvaa erinomaisesti ja muodostaa yhden parhaimmista kokonaisuuksista koskaan. Elokuvan ohjasivat Norman Ferguson, Clyde Geronimi, Jack Kinney, Bill Roberts ja Harold Young ja käsikirjoitusryhmään kuuluivat mm. Homer Brightman, Ernest Terrazas, Ted Sears, Bill Peet, Ralph Wright, Elmer Plummer, Roy Williams ja Webb Smith. Elokuva kertoo Aku Ankasta ja hänen kahdesta etelä-amerikkaisesta toveristaan, Pachito Pistolesista ja José Cariocasta ja heidän seikkailustaan etelä-amerikassa Brasiliassa ja Meksikossa jossa tapaavat kauniit naisia ja katsovat tanssiesityksiä. Elokuvan laulut ovat aivan taivaallisen loistavia kuten "The Three Caballeros (Ay, Jalisco, no te rajes!)", "Baía (No baixa do sapateiro)", "You Belong To My Heart (Solamente una vez)" ja "Sobre las olas (Over the Waves)". Elokuvassa puhutaan englannin lisäksi portugalia ja espanjaa, joka tuo elokuvaan syvyyttä. Kolmen caballeron ääninäyttelijät tekevät taivaallisen mahtavat ääniroolit. Clarence Nash (Aku Ankka), Joaquin Garay (Panchito) ja José Oliveira (José Carioca). Naiskauneutta toivat live-pätkiin Aurora Miranda, Carmen Molina ja Dora Luz. Muissa ääniroolissa olivat mm. Sterling Holloway ja Pinto Colvig.
16.8
Oh, Susanna!: Yhdysvaltalainen vuonna 1936 valmistunut komediallinen musiikkiromanttinen lännenelokuva, jonka ohjasi Joseph Kane ja kirjoitti Oliver Drake oman tarinansa pohjalta. Elokuva on mielestäni erittäin asiallinen ja siitä saa muutamat hyvät naurut, mutta sen todella lyhyt pituus (54 minuuttia) ei riitä kuitenkaan täysin hyvän elokuvan tarinan kertomiseen. Elokuvasta olisi ollut potentiaalia puolitoistatuntiseksi mutta ei. Elokuvan musiikeista nimikkobiisi, Oh Susanna on todella nätti ja sopii leffaan hyvin. Elokuvan aika kuvaa jotain 1920-1930 lukujen taitessa jossain amerikan keskilännessä. Se sekoittaa hyvin 30-luvun rikoselokuvia (autoja, gangstereita) ja klassista villiä länttä (hevosia, autiomaata). Elokuvan pääroolissa nähdään Gene Autry, joka tekee ihan kelpo roolisuorituksen. Myös Smiley Burnette ja nätti Frances Grant ovat omissa rooleissaan siedettäviä, vaikka he jäävät Autryn taakse auttamattomasti. Muissa rooleissa olivat mm, Earle Hodgins, Donald Kirke ja Boothe Howard.
17.8
Cavalry: Jälleen lyhyt (1h03 min) länkkäri vuodelta 1936. Elokuvan ohjasi ja osin käsikirjoitti Robert N. Bradbury yhdessä George H. Plymptonin kanssa. Kässäri oli mielenkiintoinen, mutta olisi sitä nyt sentään puolisen tuntia pidentää. Elokuvan romanttinen sivujuoni käydään niin sanoakseni kusten juosten läpi ja tarinaa ei ehditä kunnolla syventää. Elokuvassa eletään Yhdysvaltain sisällissodan jälkimaininkeja. Elokuvan pääroolissa nähdään lännenleffojen vakionaama Bob Steele ja naisroolissa kaunis Frances Grant, mutta hänen roolinsa jää erittäin minimaaliseksi. Muissa rooleissa ovat mm. Karl Hackett, Hal Price, Earle Ross ja Ed Cassidy tehden roolinsa ihan asiallisesti. Ihan kiva pikku länkkäri 30-luvulta.
18.8
Suvaitsemattomuus: Tämä 535 elokuvaa ohjanneen D.W. Griffithin tuotantoon kuuluu tämä vuonna 1916 valmistunut mykkäelokuva, joka on yksi mahtavampia elokuvia mitä koskaan on tullut katsottua. Elokuvan efektit ovat lähes verrattavissa moniin uudempiin tuotoksiin. Elokuvalla on mammuttimainen pituus, lähes 3 tuntia, mutta jaksaa silti pitää mielenkiinnon yllä. Elokuvassa seurataan neljää tarinaa: Eniten ruutuaikaa saavat nykyaikaan sijoittuva rikosdraama, joka on erittäin onnistunut ja olisi ollut sellainen varmaan omana elokuvaan. Toinen on muinaiseen Babyloniaan sijoittuva sotaisa tarina, jossa on elokuvan mahtavimmat tehosteet ja lavasteet. Pienemmän roolin saavat tarinat Ranskasta ja Jeesuksesta, jotka ovat kuitenkin erittäin mielenkiintoisia. Elokuvan päärooleja on vaikea sanoa mutta nykyaikaan sijoittuvassa tarinassa pääroolissa olleet Mae Marsh ja Walter Long. Marsh tekee aivan älyttämän mahtavaa roolia. Muissa isoimmissa rooleissa elokuvassa ovat mm. Margery Wilson, Alfred Paget, Seena Owen ja yhden elokuvan loistavimmista rooleista tehnyt Constance Talmadge. Elokuva oli aikaan nähden erittäin raaka ja muutamassa kohden oli aika eroottista kuvastoa. Elokuvan Suomi-ikäraja K-3 ihmetytti, parempi olisi varmaan K-15.
20.8
Indiana Jones ja Viimeinen ristiretki: Tämä Indiana Jones - elokuvasarjan kolmas osa (1989) kuuluu sarjan parhaisiin niin toiminnan kun huumorinkin osalta. Elokuvan ohjasi tuttuun tyyliin Steven Spielberg ja käsikirjoittivat Jeffrey Boam, George Lucas, Menno Meyjes ja Philip Kaufman. Elokuvassa jahdataan maineikasta Graalin maljaa ja maljaa havittelevat isä ja poika Jonesin lisäksi ykkösosasta tutut viholliset, Natsit. Elokuvan soundtrack oli heikkoa, mutta teemasävel oli tuttua John Williamsia. Elokuvan tehosteet olivat melko hyvät, mutta muutama kökköys kyllä oli havaittavissa. Tuttuun tapaan pääroolissa nähdään Harrison Ford, joka tekeekin totuttuun tapaan hyvän roolin. Isä Jonesin roolin on saatu näyttelijäikoni Sean Connery, jonka suusta kuuluukin muutama oiva läppä. Sivurooleissa hyviksinä ovat lisäksi Denholm Elliott ja John Rhys-Davies. Pahiksien rooleissa ovat mm. erittäin nätti Alison Doody, Julian Glover ja Michael Byrne. Elokuvan alussa nuorta Indianaa näyttelee nuorena kuollut River Phoenix.
21.8
Laputa-linna taivaalla: Tämä Animeikoni Hayo Miyazakin vuonna 1986 ohjaama seikkailuanime oli sellainen ohjausvirettä ylläpitävä teos kahden klassikon: Tuulen laakso Nausicaä (1984) ja Naapurini Totoro (1988) välissä. Teknisesti se tuo mieleen paljon Nausicaän niin visuaalisuudesta kun hahmotyyppienkin osalta. Tarina vain ei ole ihan niin kiinnostava, mutta olihan tässä hyvää huumoria mukana. Elokuvan musiikki oli korviahivelevän kaunista ja siitä vastasi tuttuun tyyliin Joe Hishaishi. Elokuvan loppulaulu Kimi wo Nosete, jonka lauloi Azumi Inoue oli erittäin nätti. Elokuvassa oli paljon viittaksia Nausicaä elokuvaan kutene Laputassa asuvat raidalliset ketut. Elokuvan päääänirooleissa ovat Mayumi Tanaka ja Keiko Yokozawa. Sivuäänirooleissa, jotka tekevät myös erinomaista työtä, ovat mm. Kotoe Hatsui, Minori Terada, Fujio Tokita ja Takumi Kamiyama. Hauska, jännittävä sekä viihdyttävä elokuva.
maanantai 8. elokuuta 2011
Viikko 32
8.8
Indiana Jones und der Speer des Schicksals: Aivan käsittämättömän hyvin tehty parodiafanielokuva Indiana Jonesista ja eritoten ensimmäisestä osasta. Elokuvaa voi verrata suomalaiseen Star Wreck-sarjaan tasollisesti, koska tämä on todellakin aivan laatutavaraa. Elokuvan ohjasi ja käsikirjoitti Marcel Cornelius ja hän on saanut aikaan elokuvan jossa erikoistehosteet, näyttelijät ja juoni on parodiaksi ja amatöörielokuvaksi korkealaatuiset. Elokuvassa seikkaillaan niin Amerikassa, Himalajalla kun Egyptissäkin ja vieraillaan kerran Saksassakin. Elokuva on täynnä noloja mokia kuten Wermach Himalajalla, Nepalissa vuonna 1933 (eihän ne siellä koskaan muulloinkaan olleet). Lisäksi heidän aseistuus oli PPSh 4o-konepistooli ja Thompson-konepistooli olivat aika noloja ja vuonna 1936 käytettiin panssareita jotka tulivat käyttöön vasta vuosina 1943-1945 ja sukellusveneitä, jotka olivat liian moderneja. Myös se että kaikki puhuivat saksaa (joka tosin on ymmärrettävää että elokuva oli saksalainen). Elokuvan soundtrack oli todella loistava ja sen sävelsi Klaus Rüdiger Wallner. Elokuvan pääroolissa nähdään nuori ohjaaja-käsikirjoittaja-kuvaaja-tuottaja-tuotantosuunittelija Marcel Cornelius. Cornelius on kaukana Harison Fordista, mutta vetää oman osansa mallikaasti. Elokuvan naisroolissa, agentti Sophia Hapgoodina, nähdään kaunis Andrea Mack. Pienenä infona voisi sanoa että Hapgoodin hahmo on erilainen kun sarjakuvatarina Atlantiksen salaisuudessa, jossa oli enemmänkin höpsö nainen. Tässä hän oli vahva nainen. Elokuvan pahiksena nähdään aivan mahtavan roolin tehnyt Gottfried Pfettrisch. Sivurooleissa olivat mm. Peter Miehtig, Jan Bosch, Klaus Wallner ja Kerstin Wallner. Tämä elokuva kannattaa katsoa mikäli pitää parodiaelokuvista.
Suuri keikka Madonna-kadulla: Italialainen rikoskomedia vuodelta 1958, jonka ohjasi Mario Monicelli ja kirjoittivat Agenore Incrocci, Furio Scarpelli, Suso Cecchi d'Amico ja Mario Monicelli käyttäen pohjanaan Italo Calvinon lyhyt-tarinaa Furto in una pasticceria. Elokuva kertoi joukosta ryöstäjiä jotka aikovat ryöstää erään kassaholvin. Elokuva on italiaksi, joten suurin osa vitseistä meni yli että kohisi, mutta kyllä tästä jotenkuten juonesta sai otetta ja muutama vitsi nauratti huonosta kielitaidosta huolimatta. Elokuvan suoraan sanottua mahtavan soundtrackin sävelsi Piero Umiliani. Elokuva oli mustavalkoinen ja kolme elokuvan roolia oli dubattu (syy oli oudoissa murteissa, kun yleensä syy on huono kielitaito). Elokuvan päärooleissa olivat Vittorio Gassman, Renato Salvatori, Memmo Carotenuto, Marcello Mastroianni ja Totò. Jokainen teki hyvät roolisuoritukset. Myös naisrooleissa olleet Rossana Rory, Carla Gravina, Gina Rovere ja vastan parikymppinen Claudia Cardinale. Näyttelijät ylinäyttelivät todella yli kuten etelä-eurooppalaisissa leffoissa on tapana.
Nimeni on Trinity-paholaisen oikea käsi: Tämä Enzo Barbonin ohjaama ja kirjoittama italowestern on Terence Hill-Bud Spencer kaksikon parhaita elokuvia. Elokuva on niin soundtrackin (Franco Micalizzi), juonen sekä huumorin takia yksi loistavampia lännenkomedioita. Elokuva on kuvattu eteläisessä italiassa ja se sopii hyvin kuvaamaan Yhdysvaltojen aavikoita. Pääpari Hill-Spencer ovat parhaimmillaan juuri tässä elokuvassa ja tappelut ovat näyttäviä. Myös Steffen Zacharias, Dan Sturkie ja Farley Granger ovat sivurooleissa hyviä. Naiskauneutta edustavat Gisela Hahn ja Elena Pedemonte. Katsomani versio oli ns alkuperäinen italiakielinen.
9.8
Tiedän yhä mitä teit viime kesänä: Jatko-osa vuonna 1997 valmistuneelle slasher-elokuvalle "Tiedän mitä teit viime kesänä". Tää on juonellisesti aika onneton, mutta on mielenkiintoisempi kuin ykkösosa. Väkivaltaa taasen on otettu reilusti pois, musiikki on teinipoppia parhaimmillaan jä pääroolissa on seksikäs Jennifer Love Hewitt. Elokuvassa on nykykauhun riippakiviin kuuluva kohtaus: Nainen suihkussa, mutta mitään ei näytetä. Miksi pitää laittaa kohtaus, jos ei aijota näyttää mitään. Elokuvan ohjasi Danny Cannon ja käsikirjoittivat Lois Duncan ja Trey Callaway. Elokuvan päärooleissa Hewittin lisäksi olivat edellisestä osasta tuttu Freddie Prinze Jr, nätti Brandy Norwood sekä Mekhi Phifer. Näiden lisäksi myös Matthew Settle ja Muse Watson olivat pahisten rooleissa vakuuttavia. Muissa pienemmissä rooleissa olivat mm. Bill Cobbs, Jeffrey "Re-Animator" Combs, Jennifer Esposito ja koomikko-muusikko Jack Black. Elokuva on parempi kuin arvosteluista voisi kuvitella, muttei mitään Oscar-kamaa.
10.8
The Last House on the Left: Wes Cravenin vuonna 1972 ohjaama uusintaversio Ingmar Bergmanin vuonna 1960 ohjaamalle elokuvalle Neidonlähde (Jungfrukällan). Elokuva vain on verisempi ja alastomuutta on reilusti enemmän ja aikoinaan se aiheuttikin kohua teatterikierroksellaan ja Suomessakin se on ollut aikoinaan raskaasti sensuroituna. Vuonna 1981 ohjasi italialainen Ruggaro Deodato tästä elokuvasta oman tulkintansa, Talo Puiston laidalla/Talo Puiston perällä (La casa sperduta nel parco, 1980). Kummassakin elokuvassa pääroolissa loistaa David Hess. Elokuvan käsikirjoitti Ulla Isakssonin alkuperäiskäsikirjoituksen pohjalta Craven itse. Elo0kuvassa nuori Mari Collingwood (Sandra Peabody) lähtee 17-vuotispäivänään autoajelulle ystävänsä Phyllisin (Lucy Grantham) kanssa ja kohtaavat vankilasta karanneen Krug Stillon (David Hess) yhdessä kavereidensa Fred 'Weasel' Podowskin (Fred J. Lincoln), Sadie (Jeramie Rain) ja Junior Stillon (Marc Sheffler). He tappavat ja raiskaavat kummankin tytön ja tunkeutuvat Marin kotiin, jossa vanhemmat, John (Richard Towers) ja Estelle (Cynthia Carr), ovat. Tästä alkaakin pirullinen loppuhuipennus. Näyttelijät loistavat ja vielä David Hessin säveltämä musiikkiraita on todella mahtavaa. Aivan täydellinen kauhuleffa, jonka vielä huipentaa Sheriffin (Marshall Anker) ja apulaisen (Martin Kove) armoton sekoilu.
Cannibal Holocaust: Aivan tajuttoman loistava elokuva valkoisen miehen sivistyksestä ja heikompien sortamisesta. Ruggero Deodaton vuonna 1980 ohjaama klassikko, joka on joutunut kautta maailman sensuurin kynsiin. Elokuva on aivan mahtava seuraavista syistä:
1. Musiikki: Riz Ortolanin säveltämä soundtrack ja varsinkin teema ovat aivan maailman kärkipäätä ja sopivat elokuvan vinksahtaneeseen tunnelmaan todella hyvin.
2. Elokuvan aivan helvetin aidot tehosteet, joten ei mikään ihme että sitä aikoinaan epäiltiin snuffiksi. Eläimentapot ovat aidot.
3. Kuvaustyyli, joka on dokumentaarinen tuo elokuvaan aivan sairaan tunnelman
4. Näyttelijät, jotka tekevät aivan mahtavat roolisuoritukset kuten Robert Kerman, Francesca Ciardi, suomensukuinen Perry Pirkanen, Luca Barbareschi, Salvatore Basile, Carl Gabriel Yorke sekä Ricardo Fuentes.
Elokuvan voisi nostaan omalle TOP-10 listalle kakkoseksi. Deodaton paras elokuva yhdessä elokuvan Talo puiston laidalla kanssa. Oscar-tavaraa, vaikka onkin kipeä aiheeltaan.
Kuvaa ja pakene: (Inferno in Diretta) Italialainen Ruggero Deodaton ohjaama toiminta-kauhu-seikkailu ei vakuuttanut aikoinaan kun tuli yli vartin leikattuna neloselta, mutta leikkaamaton versio oli miljoona kertaa parempi. Elokuvan ainoa ongelma oli kun ääniraita oli välillä enkuksi ja välillä italiaksi. Muuten elokuva oli hyvä. Kolmikon Cesare Frugoni, Dardano Sacchetti ja Luciano Vincenzoni tekemä kässäri oli aika sekametelisoppa. Elokuvan parhaita puolia oli Claudio Simonettin säveltämä soundtrack. Elokuvan päärooleissa nähdään erittäin nätti Lisa Blount, italoleffoissa monasti nähty Leonard Mann, Willie Aames, Richard Lynch, Richard Bright sekä Michael Berryman. Aivan tajuttoman monitasoisen leffan näyttelijäkaartissa olivat myös erittäin seksikäs Valentina Forte, Gabriele "Laura Gemserin aviomies" Tinti sekä John Steiner. Elokuva ei kuulu Deodaton parhaisiin mutta on se silti parempi kuin leikatun version perusteella voisi luulla.
Uhrijuhla: Tämä vuonna 1973 valmistunut David Pinnerin Ritual romaaniin perustuva kauhuleffa ei esittele julmaa väkivaltaa vaan on muuten vaan aivan sairas elokuva. Elokuva pane vastakkain pakanat ja hartaan krististyn. Elokuvan ohjasi Robin Hardy ja romaanin pohjalta käsikirjoitti Anthony Shaffer tehden loistavaa työtä. Elokuvan helvetin kovan soundtrackin sävelsi Paul Giovanni. Elokuvan päärooleissa nähdään hyvän roolin tehnyt Edward Woodward sekä Christopher "Kreivi Dracula" Lee. Muissakin rooleissa oli hyviä näyttelijöitä kuten Diane Cilento, seksikäs ruotsitar Britt Ekland, Ingrid Pitt, Irene Sunters, Russell Waters sekä Gerry Cowper. Elokuvan loppu on yksi kauhuleffojen historian tyylikkäimpiä ja tylyimpiä. Aivan tajuttoman mahtava raina.
11.8
Yön silmät: Klassikkokauhuleffa, jonka uusintaversion vuodelta 2006 jo vuoden alussa katsoin ja tämä oli parempi kuten oletin. Vaikka tämä olikin Ajan uutta versiota reilusti parempi, Ajan elokuvan ensimmäinen n.30 minuuttia oli viihdyttävämpi. Muuten tämä pieksi sen. Craven on loistava ohjaaja ja käsikirjoittaja, joka sai elokuvaan paljon hyviä elementtejä, joita myöhemmin on surutta kopioitu. Elokuvan tylsääkin tylsemmän soundtrackin sävelsi Don Peake. Vaikka elokuva oli hyvä, päärooleissa oli paljon tuntemattomia kasvoja kuten Russ Grieve, Virginia Vincent, Susan Lanier, Robert Houston ja Martin Speer. Sivuroolissa nähdään b-kauhuleffoista tuttu munapää, Michael Berryman. Tylsästä alustaan huolimatta kelpo b-kauhuilu.
Lumottu Ella: Hauska jenkkiläis-brittiläis-irkkulainen fantasia-romanttinen seikkailukomedia, joka perustuu Gail Carson Levinen kirjoittamaan kirjaan ja käsikirjoituksen kirjoittivat Laurie Craig, Karen McCullah Lutz, Kirsten Smith, Jennifer Heath ja Michele J. Wolff. Tämä todella kliseisen, mutta silti aivan loppusuorille viihdyttävän elokuvan ohjasi Tommy O'Haver ja upean soundtrackin sävelsi Nick Glennie-Smith. Elokuvan ainoa suuri vika oli paikoin surkeat CGI-efektit, joita tosin onneksi ollut paljoakaan. Elokuvan alku tuli animaatiotason perusteella Civilization-pelien alkuintrot, mutta onneksi elokuvan taso nousi. Pääroolissa Ellan roolissa oli superseksikäs näyttelijätär Anne Hathaway, joka pääsi esittämään elokuvassa loistavia laulajankykyjään. Prinssin roolissa oli Hugh Dancy ja pahiksena Cary Elwes. Kaikki suorittavat roolinsa puhtain paperein. Muissakin rooleissa oli ok näyttelijät kuten Aidan McArdle ja Eric Idle. Naisrooleista voisi vielä mainita Ellan äitipuolta ja sisarpuolia näytelleet Joanna Lumleyn, Lucy Punchin ja Jennifer Highamin. Naisrooleissa oli myös muutama muu hotti näyttelijätär kuten Minnie Driver, Vivica A. Fox ja Parminder Nagra.
12.8
Cannibal Ferox: Vuonna 1981 roskaohjaaja Umberto Lenzi teki täydellisen loistorainan, nimittäin lähes täydellisen kopion vuotta aiemmin ilmestyneestä goreklassikosta, Cannibal Holocaust. Cannibal etuliite säilyi ja perään tuli Ferox. Elokuvan idea, jonka kirjoitti ohjaaja itse, oli yksinkerainen. Joukko ihmisiä viidakossa ja verenhimoiset kannibaalit nappaavat heidät ja sitten kuten kaikki tietävät, verta ja suolia sylikaupalla. Elokuva on paikoin jopa Holocaustia pelottavampi, mutta loppupelissä tämä on vain halpa kopio vaikka tässäkin pääsevät eläimet oikeasti hengestään. Eläinväkivalta on vain useimmissa kohdin irti kontestistaan ja se tuntuu ylilyödyltä. Elokuvan upean musiikin sävelsivät Roberto Donati ja Fiamma Maglione, mutta mielestäni Holocaustin musiikki on parempaa. Miespäärooleissa olivat elokuvassa aina loistava Giovanni Lombardo Radice, Danilo Mattei ja Walter Lucchini. Seksikkäissä naisrooleissa olivat vakuuttavat Lorraine De Selle ja Zora Kerova. Sivurooleissakin oli muutamia hyviä tapauksia kuten todella kuuma muija Fiamma Maglione (joka teki myös nimellä Maglione elokuvan musia), Holocaustin pääroolissa loistanut Robert Kerman, italoleffoissa vakionaamana nähtävä Venantino Venantini ja myös yksi Holocaustin päärooleissa ollut oli sivurooleissa, suomensukuinen Perry Pirkanen.
Hylätyt talot, autiot pihat: Lauri Törhösen ja Jörn "Jörkka" Donnerin tuottama sotadraama vuodelta 2000, joka perustuu Laila Hietamiehen kirjoittaaman romaaniin. Elokuvan käsikirjoitustiimissä olivat Törhösen ja Hietamiehen lisäksi mukana myös Pekka Parikka. Elokuva kuvaa toisen maailmansodan kohtalonhetkiä vuonna 1944 ja Viipurin taistelua. Elokuvan hyvän soundtrackin sävelsi moniin suomileffoihin musiikin säveltänyt Tuomas Kantelinen. Elokuva oli kotimaiseksi elokuvaksi yllättävän hyvä ja tehosteet olivat todella laadukkaita. Elokuvan ainoa pieni ongelma oli se että siinä oli muutama turha alastonkohtaus, jotka eivät kuuluneet juoneen mitenkään. Päärooleissa nähdään Hollywood, Euro -ja kanukkileffoissa nähty Mats Långbacka, kauniit suomalaiset naiset Jonna Järnefelt ja Sari Puumalainen, Carl-Kristian Rundman ja Ville Keskilä. Nämä päärooleissa olleet tekevät laatutyötä, kuten myös sivurooleissa olleet kuten Maria Järvenhelmi ja Risto Kaskilahti. Kertojana kuullaa alussa suomenkielisenä Kaunottarena (Kaunotar ja Kulkuri) tuttu Karin Pacius.
Yön silmät II: Wes Cravenin ohjaama jatko-osa elokuvalle Yön silmät valmistui vuonna 1985. Elokuva kopio aika paljon ykkösestä, mutta on juoneltaan onnettomampi tapaus. Craven ei saa irti paljoa kauhua, mutta on saanut elokuvasta ykköstä raaemman. Verta lentää ja nuoret saavat kyytiä. Elokuvan yhdistää ykkösosaan vain autiomaa, Michael Berryman Plutona, Janus Blythe Rachelina ja Robert Houston vilahtaa alussa Bobbyn roolissa. Muuten elokuva muistuttaakin teinislaheria ja onkin samanlaista mättöä kun sadat, ellei tuhannet vastaavanlaiset leffat. Musapuolella oli tapahtunut edistystä ja siitä vastasi Harry "Perjantai 13 päivä" Manfredini. Päärooleissa elokuvassa sekoilivat Tamara Stafford ja Kevin Spirtas yrittäen jotenkuten saada hahmoistaan jotain irti. Muissa rooleissa olivat mm. John Bloom, Colleen Riley, Penny Johnson, John Laughlin ja Willard E. Pugh sekä Peter Frechette. Aivan tajutonta skeidaa verrattuna ykköseen, mutta oli ainakin viihdyttävä.
Kansakunnan synty: Elokuvaohjaajaikoni D.W. Griffith ohjasi ja käsikirjoitti elokuvan Thomas F. Dixon Jr:in kirjoittamien kirjojen ja näytelmien pohjalta vuonna 1915. Sen aiheena on Yhdysvaltain sisällissota ja sitä seurannut Etelävaltioiden uudelleenrakennus ja toipuminen. Elokuvalla on pituutta kolme tuntia, mikä tuntuu mykkäleffassa pitkältä ja täytyy sanoa että olihan se ihan liikaa, vaikka oli mielenkiintoinen elokuva. Musiikin, joka oli elokuvaan sopivaa, sävelsi Joseph Carl Breil. Elokuva oli yllättävän rasistinen ja aikoinaan elokuvan yllyttämänä pikkukaupungeissa suoritettiin laittomia lynkkauksia. Elokuvassa seurataan tätä Yhdysvaltain historian murrosvaihetta Stonemannin ja Cameronin perheiden kautta. Pääroolissa elokuvassa oli todella nätti, 22-vuotias tähti Lillian Gish, joka ylinäytteli niin tosissaan ettei ollut tosikaan. Nainen osasi näytellä ja ei ihme että oli yksi mykkäkauden suurimpia staroja. Muissa rooleissa olivat mm. Mae Marsh, Henry B. Walthall, Miriam Cooper, Mary Alden, Ralph Lewis ja George Siegmann. Yhdysvaltain presidentti Lincolnia näytteli elokuvassa Joseph Henabery ja Boothia Raol Walsh. Todella mahtava mykkäklassikko, vaikka välillä olikin hiukan epäselvä.
13.8
Saludos Amigos: Disneyn 6.klassikko on tämä vuonna 1943 valmistunut 40 minuutin matkailumainos-animaatio-musiikkielokuva. Elokuvassa Disneyn taitelijaryhmä lähtee Etelä-Amerikkaan tekemään tutkimuksia saadakseen uutta musiikkia ja taiteellisia ideoita uusiin elokuviinsa. Elokuvassa esitellään Aku Ankka-lehdenkin sivuilla esiintyneet pikku-Pedro ja Jose Carioca. Elokuvan paras tarina olikin tuo pikku Pedron seikkailu. Elokuvan ohjasi nelikko Wilfred Jackson, Jack Kinney, Hamilton Luske ja Bill Roberts. Elokuvan Brasilia-tarina meni ohi suurimalta osin, koska olin niin unessa että melkein torkuin. Elokuvan kertojana toimi Fred Shields ja muissa tärkeissä äänirooleissa olivat José Oliveira (Jose Carioca), Pinto Colvig (Hessu Hopo) ja Clarence Nash (Aku Ankka).
Verentahrima morsian: Aivan tajutonta sheebaa tämä Jesus Francon vuonna 1973 väkertämä aikuisviihde-kauhuelokuva, josta ei ottanut selvää. Vaikka elokuva olikin yksi surkeimmista katsomistani, niin oli siinä muutama hyvä asia mutta haukun leffan ensiksi. Elokuvasta ei löytänyt kunnollista juonta (kässärin tekivät Jesus Franco ja Gérard Brisseau) ja se vähä hautautui aivan saatanan surkean saksadubin (+ yhden enkkudubatun kohtauksen) alle. Äänisynkka oli perseestä ja vielä kun ruutuun iskeytyi kullinlutkutuskohtuas, musiikki katkesi hetkeksi. Ja vielä nuo aikuisviihdeosiot olivat todella surkeita ja eivät kiihoittaneet. Katsoin elokuvan 103 minuutisen HC-version ja ei olisi kannattanut tuhlata aikaa siiheen. HC-kohtaukset olivat vain kullinimemistä (+ yksi lesbolutkutus) eikä lainkaan yhdyntää mitä odotin näkeväni. Muutama kiihoittava kohtaus sentään oli eksynut rainaan mutta se on laiha lohtu. Elokuva toimi hyvänä unilääkkeenä ja se siitä. Hyviä puolia taas oli aika vähän. Elokuvan musiikki, jonka sävelsi Daniel White oli asiallista. Myös pääroolissa ollut neitokainen ja ohjaajan ikioma vaimo Lina Romay. Hänelle ei kuitenkaan siunautunut paikka näyttää taitojaan vaan käveli alasti edes takaisin ja nussi välillä miehiä. Muissa rooleissa olleet olivat sitä tavallista eurotasoa: Jack Taylor, Alice Arno, Monica Swinn, Luis Barboo, Jean-Pierre Bouyxou sekä ohjaaja Jesus Franco tehden taas cameon, joka oli aika minimaalinen. Tätä ei kannatta katsoa selvinpäin.
Toy Story 2: Harvoin tulee alkuperäistä parempaa jatko-osaa, mutta tämä vuonna 1999 valmistunut animaatioelokuva, jonka ohjasivat John Lasseter, Ash Brannon ja Lee Unkrich teki sen ihmeen. Käsikirjoitus tosin kopio hitusen ykköstä, mutta se oli pieni miinus se. Elokuvassa oli paljon hauskoja hahmoja ja oivalluksia. Paras läppä oli parodioitu Star Wars: Episode 6:sta. Elokuvan musiikki oli myös aika mielenkiinnotonta, mutta muutama nätti laulu pelasti. Elokuvan animaatio oli laadukkaampaa kuin ykkösosassa, mutta aikaa on kulunut. Elokuvan suomidubbi oli todella hyvin tehty. Pääroolissa Antti Pääkkönen oli suoraan sanottuna mahtava ja Santeri Kinnunen ei paljoa jää jalkoihin. Parhaan uuden hahmon tittelin saa Jessie-cowgirlnukke, jonka roolin tekee laulaja-ääninäyttelijä Niina Tapio (mm. Pieni Merenneito-elokuvat). Sivurooleissa oli paljon loistavia näyttelijöitä kuten Pekka Autiovuori, Jarmo Koski, Maija-Liisa Peuhu, Petteri Summanen, Jukka Rasila, Mervi Hiltunen, Rinna Paatso ja Pekka Lehtosaari. Näyttelytyö on mielestäni parempaa jopa kuin alkuperäisessä enkkuversiossa.
Leijonakuningas 2 – Jylhäkallion ylpeys: Tämä Leijonakuningas elokuvan jatko-osa jatkaa samalla erinnomaisella linjalla kun ykkönenkin. Vaikka usein jatko-osat ovat edellistä osaa heikompia, niin tämä yllättää animaation, musiikin ja ääninäyttelyn osalta ja tässä oli erinomainen ja mukaansatempaava juoni (käsikirjoitustiimissä mm.Flip Kobler, Cindy Marcus, Irene Mecchi, Jonathan Roberts ja Linda Woolverton). Elokuvan ohjasi kaksikko Darrell Rooney ja Rob LaDuca ja nätistä musiikista vastasi Nick Glennie-Smith. Elokuvan laulut olivat hyviä ja niitä kelpaa kuunnella YouTubesta jälkikäteenkin. Elokuvan suomenkielinen jälkiäänitys oli taas häikäisevää ja pääroolissa Kiarana olivat Henna Haverinen (tekee aivan uskomattoman hyvän ääniroolin Digimon Adventuresin suomidubeissa) ja Tiina Isohanni (tekee Shrekeissä myös hyvän roolin). Simban roolissa kuullaan Paavo Kerosuo ja Nalana Annimaria Rinne. Kovuna ovat Petteri Halmela ja Mika Turunen. Myös Ulla "Muumimamma" Tapaninen tekee roolin. Parina Timon ja Pumba ovat Antti Pääkkönen ja Pekka Laiho. Myös Digimonissa kuultava Heljä Heikkinen tekee elokuvassa pienen ääniroolin. Jatko-osaksi todella nätti.
Intruder: 1980-luku, vuosikymmenen jolloin sai syntynsä tuo videovuokraamojen hyllyjä täyttävä kauhun alagenre, Slasher. Tämä vuonna 1989 valmistettu slasher, jonka käsikirjoitti yhdessä Tarantinon kaverina tunnettun Lawrence Benderin kanssa Scott Spiegel, joka myös ohjasi ja näytteli pienen sivuroolin elokuvassa. Elokuva kertoo joukosta tavaratalon työntekijöistä, joiden kimppuun alkaa käymään tuntematon murhaaja. Efektit ovat nätit ja veri lentää kunnolla. Alku oli paskanjauhantaa, mutta noin puolen tunnin kohdalla alkaa tapahtua ja sitten homma on aika kliseistä teinikauhua. Pääroolissa nähdään kaunis Elizabeth Cox, joka tekee ihan ok-tason roolisuorituksen. Myös toinen naisnäyttelijä, Renée Estevez, tekee ihan tasokkaan roolin. Muissa rooleissa ovat mm. Dan Hicks, David Byrnes, veljekset Ted ja Sam Raimi sekä cameon tekevä kauhuikoni Bruce Cambell. Ei tätä kauhean yllätykselliseksi voi sanoa, mutta sai muutamat hyvät naurut.
14.8
Leijonakuningas 3- Hakuna Matata: Tämä vuonna 2004 valmistunut animaatioelokuva on toinen jatko-osa Leijonkuningas-elokuvalle ja sen ohjasi Bradley Raymond. Elokuva toistaa alkuperäisen elokuvan juonen, kertoen sen Timonin ja Pumban näkövinkkelistä ja se parodio alkuperäistä elokuvaa rajusti. Elokuvassa parodioidaan vahvasti myös muita aiheita ja elokuvia kuten Sergio Leonen elokuvaa Il buono, il brutto, il cattivo ja sen tunnettua teemasävelmää. Elokuvan käsikirjoituksesta vastasivat Tom Rogers, Roger Allers, Irene Mecchi, Raymond Singer ja Evan Spiliotopoulos. Musiikki, joka oli erinomaista, vastasi Don Harper. Elokuvan huumori oli etevää ja suomenkielinen dialogi oli suorastaan nerokasta. Päärooleissa olivat Antti Pääkkönen ja Pekka Laiho. Myös Ulla Tapaninen, Tom Pöysti, Paavo Kerosuo, Langry Abdeslam Chellaf ja Annimaria Rinne tekivät hyvää työtä. Harvoin tulee animaatioteknisesti, juonellisesti että tyylillisesti näin loistavaa jatko-osaa.
Lasse-Maijan etsivätoimisto - Kameleontin kosto: Tämä ruotsalaiseen lastensarjaan perustuva elokuva oli yllättävän hyvä omaten aikuisten leffaan verrattavan juonen, hyvän musiikin ja hyvät lapsi-ja aikuisnäyttelijät. Elokuvan ohjasi Henrik Georgsson saaden elokuvaan jopa pikkasen jännitystä. Sara Heldtin kirjoittama tarina oli sekä hauska että mielenkiintoinen. Ulf Turessonin tekemä musiikkiraita oli erinomainen. Elokuvan lopusta löytyvät efektit oli tehty erinomaisesti. Elokuvan pääparia, Lassea ja Majaa (Maijaa) näyttelivät lupaavat nuoret, Matilda Grahn ja Teodor Runsjö. Poliisimestarin roolissa oli suorastaan mahtava Tomas Norström. Pahiksena nähtävä Jacob Ericksson oli myös vakuuttava omassa roolissaan. Sivuroolissa ollut Anna Björk oli ihan nätti nainen. Muissa rooleissa olivat mm. Michael Segerström, Hassan Brijany, Suzanne Ernrup ja Margareta Stone. Aivan hulvaton lastenelokuva.
Scent of Passion: Italialainen, vuonna 1991 valmistunut softcoredraama, kuuluu niihin 80-90 lukujen taitteen tusinadraamoihin mitä eteläisessä euroopassa väkerrettiin. Niissä ei useinkaan ollut järkevää juonta ja niissä oli paljon alastomuutta. Tämän rainan ohjasi kolmikko Pasquale Fanetti, Roberto Francesconi ja Fedor Skubonia ja se perustuu Théophile Gautierin kirjoittamaan romaaniin ja elokuvasovituksen käsikirjoitti Leandro Lucchetti. Elokuva kertoo jostain balleriinoista ja miehestä (juonesta ei ottanut selvää huonon kielitaidon takia) ja siinä lesboillaan jonkun verran ja käydään saunassa. Elokuvan musiikista vastasi kaksikko Nico Fidenco ja Lindok. Elokuvan musiikki oli nättiä ja Boleroa soitettiin tiuhaan tahtiin ympäri elokuviin ja varsinkin rakastelukohtausten aikana. Erotiikka oli erittäin nättiä ja se onnistui kiihoittamaan. Elokuvan pääosakolmikko oli tuntematonta sakkia. Naisrooleissa ovat erittäin hyvännäköiset Malù ja Ángeles López Barea ja miesroolissa Giancarlo Teodori. Sivurooleissa olivat mm. Zvonco Zrncic, Suada Herak ja Mircea Hurdubea. Loppupelissä aika tylsä elokuva, jossa tosin oli nätti soundtack ja erotiikkaa.
Vampire in Venice: Kovalla näyttelijäporukalla vuokattu kauhuraina italiasta. Elokuvan ohjasi Augusto Caminito (apunaan Mario Caiano, Luigi Cozzi, Klaus Kinski ja Maurizio Lucidi) ja käsikirjoittivat Alberto Alfieri, Augusto Caminito, Leandro Lucchetti ja Pasquale Squitieri. Elokuvan erittäin pelottavan tunnelman varmisti vielä Luigi Ceccarellin luoma soundtrack, joka perustui Vangelos-nimisen kreikkalaisartistin levyyn. Elokuvassa kreivi Nosferaru (elokuvan alkuperäinen nimi on Nosferatu a Venezia) nousee arkusta Venetsiassa ja alkaa puremaan kauniita naisia, niin myös Canisin sisaruksia. Elokuvan vakuuttavassa päärooleissa on liuta tähtiä kuten uransa toiseksi viimeisen roolin tehtyt Klaus Kinski, Christopher Plummer ja Donald Pleasence. Muissa rooleissa ovat mm. Barbara De Rossi, Yorgo Voyagis, Anne Knecht, Elvire Audray, Giuseppe Mannajuolo ja Maria Cumani Quasimodo. Elokuvan enkkudubbi on erittäin laadukas, mutta veikkaampa että originaali italoääni olisi reilusti parempi. Elokuvan parhaita elemettejä on painajaismainen soundtrack, kauniit naiset ja Kinksin popparilookki. Italokauhua parhaimmillaan.
Brianin elämä: Tämä brittiläisen Monthy Python-ryhmän vuonna 1979 tekemä komediaelokuva on yksi parhaita katsomiani komedioita ja nauraa saa koko keston ajan. Harvoin tulee vastaan elokuva joka on reilusti liian lyhyt. Tätä sekoilua olisi jaksanut katsoa vielä puolikin tuntia lisää. Elokuvan ohjauksesta vastasi Terry Jones ja käsikirjoittivat Graham Chapman, John Cleese, Terry Gilliam, Eric Idle, Terry Jones ja Michael Palin. Elokuva on himouskovaisille liikaa. Elokuva ei pidä mitään pyhänä. Pilkasta saa niin Jeesus, raamattu kun latinan kielikin. Elokuvan hyvän musiikin sävelsi Geoffrey Burgon. Elokuvassa kuullaan kaksi loistavaa biisiä: alussa Brian song (laulajanaan Sonia Jones) ja lopun Always Look on the Bright Side Of Life (laulana Eric Idle ja kuoro). Elokuvan näyttelijäkaarti on aivan mahtavaa: Graham Chapman, John Cleese, Terry Gilliam, Eric Idle, Terry Jones, Michael Palin ja Terence Bayler sekä Carol Cleveland, Kenneth Colley, Sue Jones-Davies ja Gwen Taylor. Tämä kannattaa katsoa, jos haluaa katsoa hulvatonta komediaa.
New York Ripper: Lucio Fulcin uran loistavin teos on tämä vuonna 1982 valmistunut trilleri, jossa New Yorkissa Ankka-ääninen murhaaja tappaa naisia. Elokuvan erinomaisesta kässäristä huolehtivat Gianfranco Clerici, Lucio Fulci, Vincenzo Mannino ja Dardano Sacchetti ja aivan tajuttoman mahtavasta musiikista Francesco De Masi. Elokuvan tunnus-sävelmä oli niin hyvä että sitä kuuntelee Tubesta vähän väliä uudestaan ja uudestaan. Elokuvan erinomaisen tunnelman saa aikaan Fulcin taito käyttää kameraa oikein, musiikki ja tunnelma joka on todella niljakas. Päärooleissa nähdään paljon hyviä näyttelijöitä kuten Jack Hedley, nätti Almanta Suska, Howard Ross (oikealta nimeltään Renato Rossini), Lambero Bavan " La casa con la scala nel buio"- elokuvassa loistanut Andrea Occhipinti, kuvaaja Tonino Delli Collin seksikäs vaimo Alexandra Delli Colli sekä italian parhaisiin näyttelijöihin lukeutuva Paolo Malco. Pienissä esiintymissä näkyy paljon mielenkiintoisia nimiä kuten miss Italia -79 Cinzia de Ponti, Umbero Lenzin Cannibal Ferox- leffassa loistanut Zora Kerova, monissa Fulcin elokuvissa esiintynyt Daniela Doria, 80-90 lukujen italokauhujen naiskaartiin kuuluva Barbara Cupisti (Dellamorte Dellamore, StageFright, Opera ja La Chies) ja tietysti Lucio Fulci tekee Hitchockit poliisipäälikön roolissa. Elokuva on yksi kaikkien aikojen parhaita italoleffoista.
Indiana Jones und der Speer des Schicksals: Aivan käsittämättömän hyvin tehty parodiafanielokuva Indiana Jonesista ja eritoten ensimmäisestä osasta. Elokuvaa voi verrata suomalaiseen Star Wreck-sarjaan tasollisesti, koska tämä on todellakin aivan laatutavaraa. Elokuvan ohjasi ja käsikirjoitti Marcel Cornelius ja hän on saanut aikaan elokuvan jossa erikoistehosteet, näyttelijät ja juoni on parodiaksi ja amatöörielokuvaksi korkealaatuiset. Elokuvassa seikkaillaan niin Amerikassa, Himalajalla kun Egyptissäkin ja vieraillaan kerran Saksassakin. Elokuva on täynnä noloja mokia kuten Wermach Himalajalla, Nepalissa vuonna 1933 (eihän ne siellä koskaan muulloinkaan olleet). Lisäksi heidän aseistuus oli PPSh 4o-konepistooli ja Thompson-konepistooli olivat aika noloja ja vuonna 1936 käytettiin panssareita jotka tulivat käyttöön vasta vuosina 1943-1945 ja sukellusveneitä, jotka olivat liian moderneja. Myös se että kaikki puhuivat saksaa (joka tosin on ymmärrettävää että elokuva oli saksalainen). Elokuvan soundtrack oli todella loistava ja sen sävelsi Klaus Rüdiger Wallner. Elokuvan pääroolissa nähdään nuori ohjaaja-käsikirjoittaja-kuvaaja-tuottaja-tuotantosuunittelija Marcel Cornelius. Cornelius on kaukana Harison Fordista, mutta vetää oman osansa mallikaasti. Elokuvan naisroolissa, agentti Sophia Hapgoodina, nähdään kaunis Andrea Mack. Pienenä infona voisi sanoa että Hapgoodin hahmo on erilainen kun sarjakuvatarina Atlantiksen salaisuudessa, jossa oli enemmänkin höpsö nainen. Tässä hän oli vahva nainen. Elokuvan pahiksena nähdään aivan mahtavan roolin tehnyt Gottfried Pfettrisch. Sivurooleissa olivat mm. Peter Miehtig, Jan Bosch, Klaus Wallner ja Kerstin Wallner. Tämä elokuva kannattaa katsoa mikäli pitää parodiaelokuvista.
|
|
Nimeni on Trinity-paholaisen oikea käsi: Tämä Enzo Barbonin ohjaama ja kirjoittama italowestern on Terence Hill-Bud Spencer kaksikon parhaita elokuvia. Elokuva on niin soundtrackin (Franco Micalizzi), juonen sekä huumorin takia yksi loistavampia lännenkomedioita. Elokuva on kuvattu eteläisessä italiassa ja se sopii hyvin kuvaamaan Yhdysvaltojen aavikoita. Pääpari Hill-Spencer ovat parhaimmillaan juuri tässä elokuvassa ja tappelut ovat näyttäviä. Myös Steffen Zacharias, Dan Sturkie ja Farley Granger ovat sivurooleissa hyviä. Naiskauneutta edustavat Gisela Hahn ja Elena Pedemonte. Katsomani versio oli ns alkuperäinen italiakielinen.
9.8
Tiedän yhä mitä teit viime kesänä: Jatko-osa vuonna 1997 valmistuneelle slasher-elokuvalle "Tiedän mitä teit viime kesänä". Tää on juonellisesti aika onneton, mutta on mielenkiintoisempi kuin ykkösosa. Väkivaltaa taasen on otettu reilusti pois, musiikki on teinipoppia parhaimmillaan jä pääroolissa on seksikäs Jennifer Love Hewitt. Elokuvassa on nykykauhun riippakiviin kuuluva kohtaus: Nainen suihkussa, mutta mitään ei näytetä. Miksi pitää laittaa kohtaus, jos ei aijota näyttää mitään. Elokuvan ohjasi Danny Cannon ja käsikirjoittivat Lois Duncan ja Trey Callaway. Elokuvan päärooleissa Hewittin lisäksi olivat edellisestä osasta tuttu Freddie Prinze Jr, nätti Brandy Norwood sekä Mekhi Phifer. Näiden lisäksi myös Matthew Settle ja Muse Watson olivat pahisten rooleissa vakuuttavia. Muissa pienemmissä rooleissa olivat mm. Bill Cobbs, Jeffrey "Re-Animator" Combs, Jennifer Esposito ja koomikko-muusikko Jack Black. Elokuva on parempi kuin arvosteluista voisi kuvitella, muttei mitään Oscar-kamaa.
10.8
The Last House on the Left: Wes Cravenin vuonna 1972 ohjaama uusintaversio Ingmar Bergmanin vuonna 1960 ohjaamalle elokuvalle Neidonlähde (Jungfrukällan). Elokuva vain on verisempi ja alastomuutta on reilusti enemmän ja aikoinaan se aiheuttikin kohua teatterikierroksellaan ja Suomessakin se on ollut aikoinaan raskaasti sensuroituna. Vuonna 1981 ohjasi italialainen Ruggaro Deodato tästä elokuvasta oman tulkintansa, Talo Puiston laidalla/Talo Puiston perällä (La casa sperduta nel parco, 1980). Kummassakin elokuvassa pääroolissa loistaa David Hess. Elokuvan käsikirjoitti Ulla Isakssonin alkuperäiskäsikirjoituksen pohjalta Craven itse. Elo0kuvassa nuori Mari Collingwood (Sandra Peabody) lähtee 17-vuotispäivänään autoajelulle ystävänsä Phyllisin (Lucy Grantham) kanssa ja kohtaavat vankilasta karanneen Krug Stillon (David Hess) yhdessä kavereidensa Fred 'Weasel' Podowskin (Fred J. Lincoln), Sadie (Jeramie Rain) ja Junior Stillon (Marc Sheffler). He tappavat ja raiskaavat kummankin tytön ja tunkeutuvat Marin kotiin, jossa vanhemmat, John (Richard Towers) ja Estelle (Cynthia Carr), ovat. Tästä alkaakin pirullinen loppuhuipennus. Näyttelijät loistavat ja vielä David Hessin säveltämä musiikkiraita on todella mahtavaa. Aivan täydellinen kauhuleffa, jonka vielä huipentaa Sheriffin (Marshall Anker) ja apulaisen (Martin Kove) armoton sekoilu.
Cannibal Holocaust: Aivan tajuttoman loistava elokuva valkoisen miehen sivistyksestä ja heikompien sortamisesta. Ruggero Deodaton vuonna 1980 ohjaama klassikko, joka on joutunut kautta maailman sensuurin kynsiin. Elokuva on aivan mahtava seuraavista syistä:
1. Musiikki: Riz Ortolanin säveltämä soundtrack ja varsinkin teema ovat aivan maailman kärkipäätä ja sopivat elokuvan vinksahtaneeseen tunnelmaan todella hyvin.
2. Elokuvan aivan helvetin aidot tehosteet, joten ei mikään ihme että sitä aikoinaan epäiltiin snuffiksi. Eläimentapot ovat aidot.
3. Kuvaustyyli, joka on dokumentaarinen tuo elokuvaan aivan sairaan tunnelman
4. Näyttelijät, jotka tekevät aivan mahtavat roolisuoritukset kuten Robert Kerman, Francesca Ciardi, suomensukuinen Perry Pirkanen, Luca Barbareschi, Salvatore Basile, Carl Gabriel Yorke sekä Ricardo Fuentes.
Elokuvan voisi nostaan omalle TOP-10 listalle kakkoseksi. Deodaton paras elokuva yhdessä elokuvan Talo puiston laidalla kanssa. Oscar-tavaraa, vaikka onkin kipeä aiheeltaan.
Kuvaa ja pakene: (Inferno in Diretta) Italialainen Ruggero Deodaton ohjaama toiminta-kauhu-seikkailu ei vakuuttanut aikoinaan kun tuli yli vartin leikattuna neloselta, mutta leikkaamaton versio oli miljoona kertaa parempi. Elokuvan ainoa ongelma oli kun ääniraita oli välillä enkuksi ja välillä italiaksi. Muuten elokuva oli hyvä. Kolmikon Cesare Frugoni, Dardano Sacchetti ja Luciano Vincenzoni tekemä kässäri oli aika sekametelisoppa. Elokuvan parhaita puolia oli Claudio Simonettin säveltämä soundtrack. Elokuvan päärooleissa nähdään erittäin nätti Lisa Blount, italoleffoissa monasti nähty Leonard Mann, Willie Aames, Richard Lynch, Richard Bright sekä Michael Berryman. Aivan tajuttoman monitasoisen leffan näyttelijäkaartissa olivat myös erittäin seksikäs Valentina Forte, Gabriele "Laura Gemserin aviomies" Tinti sekä John Steiner. Elokuva ei kuulu Deodaton parhaisiin mutta on se silti parempi kuin leikatun version perusteella voisi luulla.
Uhrijuhla: Tämä vuonna 1973 valmistunut David Pinnerin Ritual romaaniin perustuva kauhuleffa ei esittele julmaa väkivaltaa vaan on muuten vaan aivan sairas elokuva. Elokuva pane vastakkain pakanat ja hartaan krististyn. Elokuvan ohjasi Robin Hardy ja romaanin pohjalta käsikirjoitti Anthony Shaffer tehden loistavaa työtä. Elokuvan helvetin kovan soundtrackin sävelsi Paul Giovanni. Elokuvan päärooleissa nähdään hyvän roolin tehnyt Edward Woodward sekä Christopher "Kreivi Dracula" Lee. Muissakin rooleissa oli hyviä näyttelijöitä kuten Diane Cilento, seksikäs ruotsitar Britt Ekland, Ingrid Pitt, Irene Sunters, Russell Waters sekä Gerry Cowper. Elokuvan loppu on yksi kauhuleffojen historian tyylikkäimpiä ja tylyimpiä. Aivan tajuttoman mahtava raina.
11.8
Yön silmät: Klassikkokauhuleffa, jonka uusintaversion vuodelta 2006 jo vuoden alussa katsoin ja tämä oli parempi kuten oletin. Vaikka tämä olikin Ajan uutta versiota reilusti parempi, Ajan elokuvan ensimmäinen n.30 minuuttia oli viihdyttävämpi. Muuten tämä pieksi sen. Craven on loistava ohjaaja ja käsikirjoittaja, joka sai elokuvaan paljon hyviä elementtejä, joita myöhemmin on surutta kopioitu. Elokuvan tylsääkin tylsemmän soundtrackin sävelsi Don Peake. Vaikka elokuva oli hyvä, päärooleissa oli paljon tuntemattomia kasvoja kuten Russ Grieve, Virginia Vincent, Susan Lanier, Robert Houston ja Martin Speer. Sivuroolissa nähdään b-kauhuleffoista tuttu munapää, Michael Berryman. Tylsästä alustaan huolimatta kelpo b-kauhuilu.
Lumottu Ella: Hauska jenkkiläis-brittiläis-irkkulainen fantasia-romanttinen seikkailukomedia, joka perustuu Gail Carson Levinen kirjoittamaan kirjaan ja käsikirjoituksen kirjoittivat Laurie Craig, Karen McCullah Lutz, Kirsten Smith, Jennifer Heath ja Michele J. Wolff. Tämä todella kliseisen, mutta silti aivan loppusuorille viihdyttävän elokuvan ohjasi Tommy O'Haver ja upean soundtrackin sävelsi Nick Glennie-Smith. Elokuvan ainoa suuri vika oli paikoin surkeat CGI-efektit, joita tosin onneksi ollut paljoakaan. Elokuvan alku tuli animaatiotason perusteella Civilization-pelien alkuintrot, mutta onneksi elokuvan taso nousi. Pääroolissa Ellan roolissa oli superseksikäs näyttelijätär Anne Hathaway, joka pääsi esittämään elokuvassa loistavia laulajankykyjään. Prinssin roolissa oli Hugh Dancy ja pahiksena Cary Elwes. Kaikki suorittavat roolinsa puhtain paperein. Muissakin rooleissa oli ok näyttelijät kuten Aidan McArdle ja Eric Idle. Naisrooleista voisi vielä mainita Ellan äitipuolta ja sisarpuolia näytelleet Joanna Lumleyn, Lucy Punchin ja Jennifer Highamin. Naisrooleissa oli myös muutama muu hotti näyttelijätär kuten Minnie Driver, Vivica A. Fox ja Parminder Nagra.
12.8
Cannibal Ferox: Vuonna 1981 roskaohjaaja Umberto Lenzi teki täydellisen loistorainan, nimittäin lähes täydellisen kopion vuotta aiemmin ilmestyneestä goreklassikosta, Cannibal Holocaust. Cannibal etuliite säilyi ja perään tuli Ferox. Elokuvan idea, jonka kirjoitti ohjaaja itse, oli yksinkerainen. Joukko ihmisiä viidakossa ja verenhimoiset kannibaalit nappaavat heidät ja sitten kuten kaikki tietävät, verta ja suolia sylikaupalla. Elokuva on paikoin jopa Holocaustia pelottavampi, mutta loppupelissä tämä on vain halpa kopio vaikka tässäkin pääsevät eläimet oikeasti hengestään. Eläinväkivalta on vain useimmissa kohdin irti kontestistaan ja se tuntuu ylilyödyltä. Elokuvan upean musiikin sävelsivät Roberto Donati ja Fiamma Maglione, mutta mielestäni Holocaustin musiikki on parempaa. Miespäärooleissa olivat elokuvassa aina loistava Giovanni Lombardo Radice, Danilo Mattei ja Walter Lucchini. Seksikkäissä naisrooleissa olivat vakuuttavat Lorraine De Selle ja Zora Kerova. Sivurooleissakin oli muutamia hyviä tapauksia kuten todella kuuma muija Fiamma Maglione (joka teki myös nimellä Maglione elokuvan musia), Holocaustin pääroolissa loistanut Robert Kerman, italoleffoissa vakionaamana nähtävä Venantino Venantini ja myös yksi Holocaustin päärooleissa ollut oli sivurooleissa, suomensukuinen Perry Pirkanen.
Hylätyt talot, autiot pihat: Lauri Törhösen ja Jörn "Jörkka" Donnerin tuottama sotadraama vuodelta 2000, joka perustuu Laila Hietamiehen kirjoittaaman romaaniin. Elokuvan käsikirjoitustiimissä olivat Törhösen ja Hietamiehen lisäksi mukana myös Pekka Parikka. Elokuva kuvaa toisen maailmansodan kohtalonhetkiä vuonna 1944 ja Viipurin taistelua. Elokuvan hyvän soundtrackin sävelsi moniin suomileffoihin musiikin säveltänyt Tuomas Kantelinen. Elokuva oli kotimaiseksi elokuvaksi yllättävän hyvä ja tehosteet olivat todella laadukkaita. Elokuvan ainoa pieni ongelma oli se että siinä oli muutama turha alastonkohtaus, jotka eivät kuuluneet juoneen mitenkään. Päärooleissa nähdään Hollywood, Euro -ja kanukkileffoissa nähty Mats Långbacka, kauniit suomalaiset naiset Jonna Järnefelt ja Sari Puumalainen, Carl-Kristian Rundman ja Ville Keskilä. Nämä päärooleissa olleet tekevät laatutyötä, kuten myös sivurooleissa olleet kuten Maria Järvenhelmi ja Risto Kaskilahti. Kertojana kuullaa alussa suomenkielisenä Kaunottarena (Kaunotar ja Kulkuri) tuttu Karin Pacius.
Yön silmät II: Wes Cravenin ohjaama jatko-osa elokuvalle Yön silmät valmistui vuonna 1985. Elokuva kopio aika paljon ykkösestä, mutta on juoneltaan onnettomampi tapaus. Craven ei saa irti paljoa kauhua, mutta on saanut elokuvasta ykköstä raaemman. Verta lentää ja nuoret saavat kyytiä. Elokuvan yhdistää ykkösosaan vain autiomaa, Michael Berryman Plutona, Janus Blythe Rachelina ja Robert Houston vilahtaa alussa Bobbyn roolissa. Muuten elokuva muistuttaakin teinislaheria ja onkin samanlaista mättöä kun sadat, ellei tuhannet vastaavanlaiset leffat. Musapuolella oli tapahtunut edistystä ja siitä vastasi Harry "Perjantai 13 päivä" Manfredini. Päärooleissa elokuvassa sekoilivat Tamara Stafford ja Kevin Spirtas yrittäen jotenkuten saada hahmoistaan jotain irti. Muissa rooleissa olivat mm. John Bloom, Colleen Riley, Penny Johnson, John Laughlin ja Willard E. Pugh sekä Peter Frechette. Aivan tajutonta skeidaa verrattuna ykköseen, mutta oli ainakin viihdyttävä.
Kansakunnan synty: Elokuvaohjaajaikoni D.W. Griffith ohjasi ja käsikirjoitti elokuvan Thomas F. Dixon Jr:in kirjoittamien kirjojen ja näytelmien pohjalta vuonna 1915. Sen aiheena on Yhdysvaltain sisällissota ja sitä seurannut Etelävaltioiden uudelleenrakennus ja toipuminen. Elokuvalla on pituutta kolme tuntia, mikä tuntuu mykkäleffassa pitkältä ja täytyy sanoa että olihan se ihan liikaa, vaikka oli mielenkiintoinen elokuva. Musiikin, joka oli elokuvaan sopivaa, sävelsi Joseph Carl Breil. Elokuva oli yllättävän rasistinen ja aikoinaan elokuvan yllyttämänä pikkukaupungeissa suoritettiin laittomia lynkkauksia. Elokuvassa seurataan tätä Yhdysvaltain historian murrosvaihetta Stonemannin ja Cameronin perheiden kautta. Pääroolissa elokuvassa oli todella nätti, 22-vuotias tähti Lillian Gish, joka ylinäytteli niin tosissaan ettei ollut tosikaan. Nainen osasi näytellä ja ei ihme että oli yksi mykkäkauden suurimpia staroja. Muissa rooleissa olivat mm. Mae Marsh, Henry B. Walthall, Miriam Cooper, Mary Alden, Ralph Lewis ja George Siegmann. Yhdysvaltain presidentti Lincolnia näytteli elokuvassa Joseph Henabery ja Boothia Raol Walsh. Todella mahtava mykkäklassikko, vaikka välillä olikin hiukan epäselvä.
13.8
Saludos Amigos: Disneyn 6.klassikko on tämä vuonna 1943 valmistunut 40 minuutin matkailumainos-animaatio-musiikkielokuva. Elokuvassa Disneyn taitelijaryhmä lähtee Etelä-Amerikkaan tekemään tutkimuksia saadakseen uutta musiikkia ja taiteellisia ideoita uusiin elokuviinsa. Elokuvassa esitellään Aku Ankka-lehdenkin sivuilla esiintyneet pikku-Pedro ja Jose Carioca. Elokuvan paras tarina olikin tuo pikku Pedron seikkailu. Elokuvan ohjasi nelikko Wilfred Jackson, Jack Kinney, Hamilton Luske ja Bill Roberts. Elokuvan Brasilia-tarina meni ohi suurimalta osin, koska olin niin unessa että melkein torkuin. Elokuvan kertojana toimi Fred Shields ja muissa tärkeissä äänirooleissa olivat José Oliveira (Jose Carioca), Pinto Colvig (Hessu Hopo) ja Clarence Nash (Aku Ankka).
Verentahrima morsian: Aivan tajutonta sheebaa tämä Jesus Francon vuonna 1973 väkertämä aikuisviihde-kauhuelokuva, josta ei ottanut selvää. Vaikka elokuva olikin yksi surkeimmista katsomistani, niin oli siinä muutama hyvä asia mutta haukun leffan ensiksi. Elokuvasta ei löytänyt kunnollista juonta (kässärin tekivät Jesus Franco ja Gérard Brisseau) ja se vähä hautautui aivan saatanan surkean saksadubin (+ yhden enkkudubatun kohtauksen) alle. Äänisynkka oli perseestä ja vielä kun ruutuun iskeytyi kullinlutkutuskohtuas, musiikki katkesi hetkeksi. Ja vielä nuo aikuisviihdeosiot olivat todella surkeita ja eivät kiihoittaneet. Katsoin elokuvan 103 minuutisen HC-version ja ei olisi kannattanut tuhlata aikaa siiheen. HC-kohtaukset olivat vain kullinimemistä (+ yksi lesbolutkutus) eikä lainkaan yhdyntää mitä odotin näkeväni. Muutama kiihoittava kohtaus sentään oli eksynut rainaan mutta se on laiha lohtu. Elokuva toimi hyvänä unilääkkeenä ja se siitä. Hyviä puolia taas oli aika vähän. Elokuvan musiikki, jonka sävelsi Daniel White oli asiallista. Myös pääroolissa ollut neitokainen ja ohjaajan ikioma vaimo Lina Romay. Hänelle ei kuitenkaan siunautunut paikka näyttää taitojaan vaan käveli alasti edes takaisin ja nussi välillä miehiä. Muissa rooleissa olleet olivat sitä tavallista eurotasoa: Jack Taylor, Alice Arno, Monica Swinn, Luis Barboo, Jean-Pierre Bouyxou sekä ohjaaja Jesus Franco tehden taas cameon, joka oli aika minimaalinen. Tätä ei kannatta katsoa selvinpäin.
Toy Story 2: Harvoin tulee alkuperäistä parempaa jatko-osaa, mutta tämä vuonna 1999 valmistunut animaatioelokuva, jonka ohjasivat John Lasseter, Ash Brannon ja Lee Unkrich teki sen ihmeen. Käsikirjoitus tosin kopio hitusen ykköstä, mutta se oli pieni miinus se. Elokuvassa oli paljon hauskoja hahmoja ja oivalluksia. Paras läppä oli parodioitu Star Wars: Episode 6:sta. Elokuvan musiikki oli myös aika mielenkiinnotonta, mutta muutama nätti laulu pelasti. Elokuvan animaatio oli laadukkaampaa kuin ykkösosassa, mutta aikaa on kulunut. Elokuvan suomidubbi oli todella hyvin tehty. Pääroolissa Antti Pääkkönen oli suoraan sanottuna mahtava ja Santeri Kinnunen ei paljoa jää jalkoihin. Parhaan uuden hahmon tittelin saa Jessie-cowgirlnukke, jonka roolin tekee laulaja-ääninäyttelijä Niina Tapio (mm. Pieni Merenneito-elokuvat). Sivurooleissa oli paljon loistavia näyttelijöitä kuten Pekka Autiovuori, Jarmo Koski, Maija-Liisa Peuhu, Petteri Summanen, Jukka Rasila, Mervi Hiltunen, Rinna Paatso ja Pekka Lehtosaari. Näyttelytyö on mielestäni parempaa jopa kuin alkuperäisessä enkkuversiossa.
Leijonakuningas 2 – Jylhäkallion ylpeys: Tämä Leijonakuningas elokuvan jatko-osa jatkaa samalla erinnomaisella linjalla kun ykkönenkin. Vaikka usein jatko-osat ovat edellistä osaa heikompia, niin tämä yllättää animaation, musiikin ja ääninäyttelyn osalta ja tässä oli erinomainen ja mukaansatempaava juoni (käsikirjoitustiimissä mm.Flip Kobler, Cindy Marcus, Irene Mecchi, Jonathan Roberts ja Linda Woolverton). Elokuvan ohjasi kaksikko Darrell Rooney ja Rob LaDuca ja nätistä musiikista vastasi Nick Glennie-Smith. Elokuvan laulut olivat hyviä ja niitä kelpaa kuunnella YouTubesta jälkikäteenkin. Elokuvan suomenkielinen jälkiäänitys oli taas häikäisevää ja pääroolissa Kiarana olivat Henna Haverinen (tekee aivan uskomattoman hyvän ääniroolin Digimon Adventuresin suomidubeissa) ja Tiina Isohanni (tekee Shrekeissä myös hyvän roolin). Simban roolissa kuullaan Paavo Kerosuo ja Nalana Annimaria Rinne. Kovuna ovat Petteri Halmela ja Mika Turunen. Myös Ulla "Muumimamma" Tapaninen tekee roolin. Parina Timon ja Pumba ovat Antti Pääkkönen ja Pekka Laiho. Myös Digimonissa kuultava Heljä Heikkinen tekee elokuvassa pienen ääniroolin. Jatko-osaksi todella nätti.
Intruder: 1980-luku, vuosikymmenen jolloin sai syntynsä tuo videovuokraamojen hyllyjä täyttävä kauhun alagenre, Slasher. Tämä vuonna 1989 valmistettu slasher, jonka käsikirjoitti yhdessä Tarantinon kaverina tunnettun Lawrence Benderin kanssa Scott Spiegel, joka myös ohjasi ja näytteli pienen sivuroolin elokuvassa. Elokuva kertoo joukosta tavaratalon työntekijöistä, joiden kimppuun alkaa käymään tuntematon murhaaja. Efektit ovat nätit ja veri lentää kunnolla. Alku oli paskanjauhantaa, mutta noin puolen tunnin kohdalla alkaa tapahtua ja sitten homma on aika kliseistä teinikauhua. Pääroolissa nähdään kaunis Elizabeth Cox, joka tekee ihan ok-tason roolisuorituksen. Myös toinen naisnäyttelijä, Renée Estevez, tekee ihan tasokkaan roolin. Muissa rooleissa ovat mm. Dan Hicks, David Byrnes, veljekset Ted ja Sam Raimi sekä cameon tekevä kauhuikoni Bruce Cambell. Ei tätä kauhean yllätykselliseksi voi sanoa, mutta sai muutamat hyvät naurut.
14.8
Leijonakuningas 3- Hakuna Matata: Tämä vuonna 2004 valmistunut animaatioelokuva on toinen jatko-osa Leijonkuningas-elokuvalle ja sen ohjasi Bradley Raymond. Elokuva toistaa alkuperäisen elokuvan juonen, kertoen sen Timonin ja Pumban näkövinkkelistä ja se parodio alkuperäistä elokuvaa rajusti. Elokuvassa parodioidaan vahvasti myös muita aiheita ja elokuvia kuten Sergio Leonen elokuvaa Il buono, il brutto, il cattivo ja sen tunnettua teemasävelmää. Elokuvan käsikirjoituksesta vastasivat Tom Rogers, Roger Allers, Irene Mecchi, Raymond Singer ja Evan Spiliotopoulos. Musiikki, joka oli erinomaista, vastasi Don Harper. Elokuvan huumori oli etevää ja suomenkielinen dialogi oli suorastaan nerokasta. Päärooleissa olivat Antti Pääkkönen ja Pekka Laiho. Myös Ulla Tapaninen, Tom Pöysti, Paavo Kerosuo, Langry Abdeslam Chellaf ja Annimaria Rinne tekivät hyvää työtä. Harvoin tulee animaatioteknisesti, juonellisesti että tyylillisesti näin loistavaa jatko-osaa.
Lasse-Maijan etsivätoimisto - Kameleontin kosto: Tämä ruotsalaiseen lastensarjaan perustuva elokuva oli yllättävän hyvä omaten aikuisten leffaan verrattavan juonen, hyvän musiikin ja hyvät lapsi-ja aikuisnäyttelijät. Elokuvan ohjasi Henrik Georgsson saaden elokuvaan jopa pikkasen jännitystä. Sara Heldtin kirjoittama tarina oli sekä hauska että mielenkiintoinen. Ulf Turessonin tekemä musiikkiraita oli erinomainen. Elokuvan lopusta löytyvät efektit oli tehty erinomaisesti. Elokuvan pääparia, Lassea ja Majaa (Maijaa) näyttelivät lupaavat nuoret, Matilda Grahn ja Teodor Runsjö. Poliisimestarin roolissa oli suorastaan mahtava Tomas Norström. Pahiksena nähtävä Jacob Ericksson oli myös vakuuttava omassa roolissaan. Sivuroolissa ollut Anna Björk oli ihan nätti nainen. Muissa rooleissa olivat mm. Michael Segerström, Hassan Brijany, Suzanne Ernrup ja Margareta Stone. Aivan hulvaton lastenelokuva.
Scent of Passion: Italialainen, vuonna 1991 valmistunut softcoredraama, kuuluu niihin 80-90 lukujen taitteen tusinadraamoihin mitä eteläisessä euroopassa väkerrettiin. Niissä ei useinkaan ollut järkevää juonta ja niissä oli paljon alastomuutta. Tämän rainan ohjasi kolmikko Pasquale Fanetti, Roberto Francesconi ja Fedor Skubonia ja se perustuu Théophile Gautierin kirjoittamaan romaaniin ja elokuvasovituksen käsikirjoitti Leandro Lucchetti. Elokuva kertoo jostain balleriinoista ja miehestä (juonesta ei ottanut selvää huonon kielitaidon takia) ja siinä lesboillaan jonkun verran ja käydään saunassa. Elokuvan musiikista vastasi kaksikko Nico Fidenco ja Lindok. Elokuvan musiikki oli nättiä ja Boleroa soitettiin tiuhaan tahtiin ympäri elokuviin ja varsinkin rakastelukohtausten aikana. Erotiikka oli erittäin nättiä ja se onnistui kiihoittamaan. Elokuvan pääosakolmikko oli tuntematonta sakkia. Naisrooleissa ovat erittäin hyvännäköiset Malù ja Ángeles López Barea ja miesroolissa Giancarlo Teodori. Sivurooleissa olivat mm. Zvonco Zrncic, Suada Herak ja Mircea Hurdubea. Loppupelissä aika tylsä elokuva, jossa tosin oli nätti soundtack ja erotiikkaa.
Vampire in Venice: Kovalla näyttelijäporukalla vuokattu kauhuraina italiasta. Elokuvan ohjasi Augusto Caminito (apunaan Mario Caiano, Luigi Cozzi, Klaus Kinski ja Maurizio Lucidi) ja käsikirjoittivat Alberto Alfieri, Augusto Caminito, Leandro Lucchetti ja Pasquale Squitieri. Elokuvan erittäin pelottavan tunnelman varmisti vielä Luigi Ceccarellin luoma soundtrack, joka perustui Vangelos-nimisen kreikkalaisartistin levyyn. Elokuvassa kreivi Nosferaru (elokuvan alkuperäinen nimi on Nosferatu a Venezia) nousee arkusta Venetsiassa ja alkaa puremaan kauniita naisia, niin myös Canisin sisaruksia. Elokuvan vakuuttavassa päärooleissa on liuta tähtiä kuten uransa toiseksi viimeisen roolin tehtyt Klaus Kinski, Christopher Plummer ja Donald Pleasence. Muissa rooleissa ovat mm. Barbara De Rossi, Yorgo Voyagis, Anne Knecht, Elvire Audray, Giuseppe Mannajuolo ja Maria Cumani Quasimodo. Elokuvan enkkudubbi on erittäin laadukas, mutta veikkaampa että originaali italoääni olisi reilusti parempi. Elokuvan parhaita elemettejä on painajaismainen soundtrack, kauniit naiset ja Kinksin popparilookki. Italokauhua parhaimmillaan.
Brianin elämä: Tämä brittiläisen Monthy Python-ryhmän vuonna 1979 tekemä komediaelokuva on yksi parhaita katsomiani komedioita ja nauraa saa koko keston ajan. Harvoin tulee vastaan elokuva joka on reilusti liian lyhyt. Tätä sekoilua olisi jaksanut katsoa vielä puolikin tuntia lisää. Elokuvan ohjauksesta vastasi Terry Jones ja käsikirjoittivat Graham Chapman, John Cleese, Terry Gilliam, Eric Idle, Terry Jones ja Michael Palin. Elokuva on himouskovaisille liikaa. Elokuva ei pidä mitään pyhänä. Pilkasta saa niin Jeesus, raamattu kun latinan kielikin. Elokuvan hyvän musiikin sävelsi Geoffrey Burgon. Elokuvassa kuullaan kaksi loistavaa biisiä: alussa Brian song (laulajanaan Sonia Jones) ja lopun Always Look on the Bright Side Of Life (laulana Eric Idle ja kuoro). Elokuvan näyttelijäkaarti on aivan mahtavaa: Graham Chapman, John Cleese, Terry Gilliam, Eric Idle, Terry Jones, Michael Palin ja Terence Bayler sekä Carol Cleveland, Kenneth Colley, Sue Jones-Davies ja Gwen Taylor. Tämä kannattaa katsoa, jos haluaa katsoa hulvatonta komediaa.
New York Ripper: Lucio Fulcin uran loistavin teos on tämä vuonna 1982 valmistunut trilleri, jossa New Yorkissa Ankka-ääninen murhaaja tappaa naisia. Elokuvan erinomaisesta kässäristä huolehtivat Gianfranco Clerici, Lucio Fulci, Vincenzo Mannino ja Dardano Sacchetti ja aivan tajuttoman mahtavasta musiikista Francesco De Masi. Elokuvan tunnus-sävelmä oli niin hyvä että sitä kuuntelee Tubesta vähän väliä uudestaan ja uudestaan. Elokuvan erinomaisen tunnelman saa aikaan Fulcin taito käyttää kameraa oikein, musiikki ja tunnelma joka on todella niljakas. Päärooleissa nähdään paljon hyviä näyttelijöitä kuten Jack Hedley, nätti Almanta Suska, Howard Ross (oikealta nimeltään Renato Rossini), Lambero Bavan " La casa con la scala nel buio"- elokuvassa loistanut Andrea Occhipinti, kuvaaja Tonino Delli Collin seksikäs vaimo Alexandra Delli Colli sekä italian parhaisiin näyttelijöihin lukeutuva Paolo Malco. Pienissä esiintymissä näkyy paljon mielenkiintoisia nimiä kuten miss Italia -79 Cinzia de Ponti, Umbero Lenzin Cannibal Ferox- leffassa loistanut Zora Kerova, monissa Fulcin elokuvissa esiintynyt Daniela Doria, 80-90 lukujen italokauhujen naiskaartiin kuuluva Barbara Cupisti (Dellamorte Dellamore, StageFright, Opera ja La Chies) ja tietysti Lucio Fulci tekee Hitchockit poliisipäälikön roolissa. Elokuva on yksi kaikkien aikojen parhaita italoleffoista.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)